Sword of the Necromancer -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden maaliskuun 2021 numerossa 220. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Kuoleman porttien potkiskelijat
Kun tyttöystävä kuolee äkisti, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin rienata jumalia käyttämällä ihmisiltä kiellettyjä voimia ja herättää hellu taas henkiin. Tämän tietää myös Tama, Sword of the Necromancerin pelaajahahmo. Hän kiikuttaa tyttöystävänsä henkiinherätyksen pakanallisen taidon hallitsevan velhon luolaan siinä toivossa, että saisi velhon voimat omakseen. Tätä tavoitellessaan Tama taistelee tiensä halki luolan loputtomilta tuntuvien käytävien ja nitistää siinä sivussa niitä kansoittavat hirviöt. Omalle puolelleen saa kätevästi lisäpotkua herättämällä tappamansa viholliset taistelemaan rinnallaan.
Sword of the Necromancer on visuaalisesti simppeli mutta sievä. Peli itsessään on pikseligrafiikkaa, mutta välianimaatiot ja intro ammentavat tyylinsä japanilaisesta sarjakuvasta. Vihollismallit ovat selkeitä ja hauskoja, ja vaikka proseduraalisesti luodut tyrmät eivät suoranaisesti mykistä näyttävyydellään, ne tekevät tehtävänsä.
Peli sen sijaan jää erityisesti laahaamaan käsikirjoituksessa. Tarinassa on pari mielenkiintoista yllätystä, mutta muuten pelatessa tuntuu samalta kuin silloin, kun esiteininä onnistui löytämään ne kaikista keskinkertaisimmat fantasia-animet. Narratiivi lankeaa moneen kliseeseen. On pumpuliin kääritty papitar, joka näkee ensimmäistä kertaa elämän nurjat puolet, on karski ja kyyninen henkivartija, on geneerinen fantasiamaailma geneerisine fantasiauskontoineen – lista vain jatkuu. Dialogi on niin kulunutta, että déjà-vu pukkaa pelatessa päälle vähintään viisitoista kertaa tunnin sisään.
Tuntuukin siltä, että juoni on keksitty pikemmin syyksi saada pelaajahahmo kalmistoon herättelemään kuolleita kuin palosta kertoa tajunnanräjäyttävä tarina. Onneksi taisteleminen onkin se osasto, jossa Sword of the Necromancer pääsee loistamaan. Erityisen monimutkaista tai -tahoista pelattavuus ei ole, joten mättöorientoituneet kombohirmut eivät välttämättä saa pelistä valtavasti irti. Itse kuitenkin nautin ajastani luolassa. Mekaniikoista saa kiinni nopeasti, ja erilaiset aseet, loitsut ja hirviöt mahdollistavat itselle mieluisan setin koostamisen.
Oma seikkailupalettini muodostui nopeasta ja hajuraon pitämisen mahdollistavasta hilparista, vahingon tekemiseen keskittyvästä sähköloitsusta sekä tulipalloja viskelevästä scholoak-hirviöstä. Hirviöitä ei voi komentaa manuaalisesti, vaan ne toimivat oman tekoälynsä varassa myös henkiinherätyksen jälkeen, joten en uskaltanut testata kolmen hirviön pokémon-lähestymistä. Sword of the Necromancerin roguelike-pohja kuitenkin mahdollistaa vallattomampienkin yhdistelmien kokeilun kohtalaisen turvallisesti. Niille, jotka eivät varsinaisesti rakasta lajityyppiä, peli tarjoaa muutaman ystävällisen asetuksen. Tavaroiden, kokemustasojen ja etenemisen menettämisen saa halutessaan kytkettyä pois, minkä lisäksi vaikeusastetta voi venkslata haluamaansa suuntaan.
Pelin paras anti löytyy kuitenkin sen keskusmekaniikasta eli hirviöiden henkiin herättämisestä. Kun vihollisen sen kaaduttua nostattaa omiin riveihinsä, otus saa takaisin elämäpisteensä. Lisäksi kullakin hirviötyypillä on omat ominaisuutensa, joten ei ole yhdentekevää, kenet tuo takaisin. Kun kalmokaverit ovat olleet riittävästi mukana kentällä, niiden taidot kehittyvät – emotionaalisen musertavuuden lisäksi liittolaisen kuolema on siis myös strateginen takaisku.
Jos ei kaipaa peliltään syvää ja taidokkaasti punottua tarinaa vaan haluaa tappaa aikaa, Sword of the Necromancer on ihan varteenotettava vaihtoehto.