Draamaa tähdissä
Musiikkilehtiä lukemalla opin, että suurta debyyttiä seuraa aina vaikea kakkosalbumi. Fullbright Companylle se on Gone Home -peliä seuraava Tacoma. Koska seikkailupelaamisen modernia keihäänkärkeä edustavaa Gone Homea vihattiin ja rakastettiin niin tulisesti, uutukaiselta odotetaan tietysti vain parasta ja pahinta. Se ei anna oikeastaan kumpaakaan.
Fullbrightin esikoinen oli inhimillistä draamaa melko tavallisessa kodissa, mutta Tacoma suuntaa ulkoavaruuteen, joka on pelaajille tutumpaa aluetta. Avaruuskoteja rakentava yhtiö palkkaa dataekspertti Amy Ferrierin hakemaan ODIN-tekoälyn Tacoma-avaruusasemalta, jonka kuusihenkinen miehistö on evakuoitu epämääräisen katastrofin takia. Tavallisemmassa pelissä se tarkoittaisi tuuletusluukuista ryömiviä kyberzombeja, mutta vähemmän yllättäen Fullbright ei tyydy tavanomaiseen.
Gone Home oli ympäristölähtöisen tarinankerronnan mestariteos, jossa pelaaja päätteli asioita arkisista pöydillä ja hyllyillä lojuvista asioista. Samaa nähdään Tacomassa, mutta nyt pääpaino on kummitusten tirkistelyssä. Amy sujauttaa päähänsä lisätyn todellisuuden laitteiston, jonka avulla voi käyttää aseman laitteita ja tutkia osittain korruptoituneita datamerkintöjä. Lisäksi AR-näkö paljastaa seurantalaitteiden jäljentämät keskustelut, jotka ovat jääneet elämään digitaalisina kummituksina. Aikaisimmat niistä ovat kuukausia vanhoja ja uusimmat näyttävät asemaa kohdanneen tragedian seurauksia.
”Peli on kuin kyberpunkia ilman aurinkolaseja, pyssyjä ja metallimusaa. Kakkostasolla se on puhdasta draamaa.”
Pelinä Tacoma on yllättävänkin lineaarinen. Kauniisti ja realistisesti rakennettu avaruusasema on jaettu keskipakoisvoiman luomiseksi kulkuputkien päässä pyöriviin osastoihin, joihin päästään vain tietyssä järjestyksessä. Kun futu-läppäri latailee dataa talteen, on aikaa tutkia rauhassa asuinhuoneita ja yhteistiloja sekä yrittää tutustua ihmisiin. Minimaalisesti piirretyt tietokonehahmot vaeltavat ympäriinsä, ja useita keskusteluja käydään samaan aikaan. Niinpä pelaajan on kelattava tallennettuja keskusteluja edestakaisin ja seistävä oikeaan aikaan oikeassa paikassa, jotta salaisuudet paljastuvat.
Tacoma on yhdellä tasolla poliittinen ja moderni scifinovelli, jonka voi kuvitella paperilla painettuna noin 40-sivuiseksi stooriksi alan kokoelmakirjoihin. Teemoina ovat muun muassa automaatio, tekoälyn kehitys, yksityisyyden suoja ja politiikan sekä bisneksen suhmurat. Se on kuin kyberpunkia ilman aurinkolaseja, pyssyjä ja metallimusaa. Kakkostasolla se on puhdasta draamaa, jossa puidaan miehistön perhe- ja rakkaussuhteita. Vaikka tarina on kiinnostava ideatasolla, Tacoma ei yllä tunnepuolella aivan Gone Homen tasolle. Osaksi se johtuu pelin lyhyydestä ja osaksi siitä, että pelihahmo Ferrier on irtonainen ja ulkopuolinen tarkkailija, joka jää paperinohueksi miehistöön verrattuna.
Avaruusasemat sekä niiden tekoälyt ovat peleissä niin kulunutta tavaraa, ettei edes aivan erilainen lähestymistapa tee niistä tuoreita. Hauskinta on nauttia pienistä yksityiskohdista, joissa Fullbright on parhaimmillaan. Huoneissa on valtava määrä tutkittavia 3D-esineitä, ja pelaaja voi esimerkiksi tonkia miehistön kuntosalikaappeja selvittääkseen, kuka paljastuu kamojensa perusteella paikan fitness-hulluksi. Huoneisiin on kätketty myös interaktiivisia pikku yllätyksiä, jotka on tarkoitettu ainoastaan kätkettyjä saavutuksia etsiville perfektionisteille.
Fullbrightin lahjoja tarinankerronnassa ei ole kuitenkaan kieltäminen, sillä Tacoma on lopulta tehokas, tunteikas ja erittäin taitavasti rytmitetty scifitarina. Miehistön kohtalonhetket paljastuvat juuri oikealla vauhdilla, jotta pelaajalle jäisi tyytyväinen olo kahden tai korkeintaan kolmen pelitunnin jälkeen. Gone Home jää kuitenkin taatusti Fullbrightin puhutuimmaksi peliksi, sillä Tacoma ei jää pyörimään mieleen samalla tavalla. Ehkä studion kannattaisi seuraavassa pelissään palata taas pienimuotoisempiin tarinoihin, joista meillä on oikeasti peleissä pulaa. Peleissä arkinen on nimittäin eksoottista ja eksoottinen arkista.