Taisteluväsymystä
Bandai Namcon klassinen Tales-roolipelisarja on saavuttanut kriittisen pisteen elinkaaressaan. Jo teini-iän ohittanut instituutio on ollut kautta aikojen ujo uudistumisen suhteen, mutta pelejä julkaistaan silti harva se vuosi. Jokainen kädenlämpimiä ideoita tarjoileva osa on huippulaadustaan huolimattaan aina hieman suurempi pettymys uusia tuulia toivoville faneille, eikä meno voi jatkua samanlaisena enää pitkään.
Toissa vuonna ilmestynyttä 20-vuotisjuhlapeli Tales of Zestiriaa markkinoitiin sarjan toistaiseksi mullistavimpana tapauksena, mutta senkin pyrkimysten koettiin jääneen keskeneräisiksi. Nyt epäkohtia on saapunut korjailemaan tuore lippulaivaprojekti Tales of Berseria, joka toimii myös suorana esiosana edeltäjälleen.
Pelit jakavat maailmankartan lisäksi tiettyjä yhteisiä hahmoja ja käsitteitä, mutta varsinaisesti Zestiriaa ei ole ollut pakko pelata uutuudesta nauttiakseen. Vaikka valitut juonenkäänteet ja viittaukset aukeavat varmasti paremmin sarjaa jo tunteville, peli on suunniteltu toimimaan myös itsenäisenä kokonaisuutena. Jostakin paitsi jäämistä pelkäävät voinevat paikkailla sivistystään yksinkertaisesti selailemalla edellisen osan juoniselostusta, sillä syvällistä tuntemusta kärryillä pysyminen ei vaadi.
Berserian alkuasetelma on joka tapauksessa petollisen tuttu jopa Tales-pelejä pelaamattomille. Hyväsydäminen teinityttö Velvet seikkailee kauniissa maalaismaisemissa sairaalloisen söpön pikkuveljensä kanssa, ja perheidylliä tihkuu silmistä ja korvista. Matto vetäistään odotetusti kissanpäivien alta, mutta sisukkaan sankarin sijaan päähän potkitusta tytöstä kasvaa moraaliton tappaja, jonka ainoana päämääränä on mahdollisimman verinen kosto.
Tarinan lähtökohdat ovat kaikin puolin virkistävät, ja vaikutelmaa vahvistavat myös pelaajan mukaan lyöttäytyvät sivuhahmot. Ensi näkemältä pliisuilta japanilaisten roolipelien stereotyypeiltä vaikuttaviin apureihin kiintyy syvästi, ja epätäydellisyyksineen hahmokavalkadi tuntuu ainakin allekirjoittaneesta omimmalta sitten muinaisen Tales of Symphonian. Tutustumisvaihetta vauhdittavat sarjalle ominaiset humoristiset pikku välikohtaukset, jotka on tällä kertaa animoitu entistä eläväisemmin.
”Perusluolastot ovat pitkiä ja satunnaisesti haarautuvia putkia, joiden seinillä toistuu sama viime sukupolven tekstuuri.”
Koska Tales-pelistä on kuitenkin kyse, rikollisjoukkiokin joutuu lopulta maailmanpelastuspuuhiin, ja touhuun kuuluu oleellisesti kymmenien tuntien edestä vihollisten mätkimistä. Perusmekaniikoiltaan toiminta on tutunlaista, sillä hahmojen liikerepertuaari koostuu erilaisista iskuista ja taioista, joita voi ketjuttaa tehokkaiksi yhdistelmiksi mielensä mukaan. Fiksu taistelija käyttää hyväkseen vastustajiensa heikkouksia ja muuttaa taktiikoitaan vihollistyypin mukaan.
Iskuyhdistelmien rakentamisesta on tehty äärimmäisen helppoa, mutta järjestelmää on vaikea selittää tyydyttävästi paperilla. Kukin ketju koostuu maksimissaan neljästä iskusta, ja kullekin neljästä hyökkäysnappulasta voi määrätä eri liikkeen riippuen ketjun silloisesta vaiheesta. Peruskoulumatikka ei riitä mahdollisten yhdistelmien määrän laskemiseen, mutta käytännössä koettuna prosessi tuntuu päivänselvältä.Perinteiset manapisteet Tales of Berseria korvaa Soul Gauge -mittarilla, jota kaikki taistelukentällä tehty kuluttaa. Mittari täyttyy itsestään ajan kanssa, mutta tilanteesta riippuen kapasiteettia voi olla enemmän tai vähemmän. Sieluja voi varastaa vihollisilta niitä tainnuttamalla tai päihittämällä, mutta omiaan voi menettää tekemällä virheitä taistelun tuoksinassa. Täydempi Soul Gauge mahdollistaa pidemmät iskuketjut ja tehokkaamman puolustuksen, ja mittelöt ovatkin täten viihdyttävää sielujen vaihtokauppaa.
Jos tilanne alkaa näyttää huonolta, voi hahmonsa puskea ylivoimaiseen Break Soul -tilaan. Päätös nappaa mittarista yhden sielun, mutta sen ansiosta pelaajan iskut saavat lisää voimaa, vihollisten panssarit rakoilevat ja huonovointisinkin hahmo saa eloonsa uutta potkua. Uutuuden tarjoamat taktikointimahdollisuudet ovat keveydestään huolimatta yllättävän monipuolisia, ja alakynnestä selvittyään saa kokea todellista tyydytystä.
Pelin taistelujärjestelmässä on kaikkine hienosäätöineen lähes ennennäkemätöntä syvyyttä, mutta vakiovaikeustasolla moiselle ei ole juuri tarvetta. Viholliset ovat pomoja myöten nyrkillä tapettavia, ja huolena onkin, etteivät vähemmän kokeilunhaluiset pelaajat tartu mahdollisuuteen tutustua tappelun korkeakulttuuriin syvemmin.
Kaikenlaista näperreltävää on ympätty mätkinnän ohella myös maailmaan itseensä. Pelin lukuisista satamakylistä voi löytää töitä tarjoilijana tai iskeä kultasuoneen korttipelipöydissä, ja erinäiset sivutehtävät lähettävät pelaajan takaisin jo koluttuihin paikkoihin aarteiden perässä.
Puuhasteltavan määrästä huolimatta pelin maailma tuntuu suurelta osin kuitenkin kumisevan tyhjyyttään. Perusluolastot ovat pitkiä ja satunnaisesti haarautuvia putkia, joiden seinillä toistuu sama viime sukupolven tekstuuri. Pelaaja tuijottaa enemmän ruudun yläkulmaan liimattua karttaa kuin ympäristönsä olemattomia maisemia, ja aivottoman juoksentelun aiheuttamaa transsia halkovat vain satunnaiset välianimaatiot.
Vaikka pelisuunnittelussa on menty maailman suhteen matalimman mahdollisen aidan yli, ajaa jokin kummallinen voima silti aina seuraavaan luolastoon. Berserian kutkuttava tarina ja monihaaraiset mekaniikat pelastavat paljon, ja jostain syystä peli tuntuu suuremmalta kuin osiensa summa. Se ei valitettavasti ole järisyttävä kokemus emosarjansa sisällä saati alkuvuoden muihin julkaisuihin nähden, joten ostopäätös lienee syytä tehdä sen mukaan, kuinka omaa aikaansa tahtoo lopulta priorisoida.
7/10
Tales of Berseria olisi mukiinmenevää käyttöä ajalle, jos Final Fantasy XV:tä ei olisi olemassa.
Johanna Puustinen