GameCubelle julkaistu Tales of Symphonia on ehkä eniten pelaamani konsoliroolipeli. Musiikki, tunnelma, graafinen ulkoasu, hyvin toimiva moninpeli ja hauskat hahmot tiivistyvät siinä tappavan tehokkaaksi yhdistelmäksi.
Tales-sarja ei Final Fantasyjen tavoin ole juuri kierrättänyt vanhoja maailmoja sarjan eri peleissä Tales of Destinyitä lukuun ottamatta. Tales of Symphonian erinomaisuus on kuitenkin tajuttu myös Namcon Tales-studiolla, ja tämän oivalluksen konkreettisena lopputuloksena on Symphonian jälkimaininkeihin sijoittuva Tales of Symphonia: Dawn of the New World.
Dawn of the New Worldin ytimessä on kaksi uutta sankaria. Päähenkilö on ujoakin ujompi Emil, perheensä menettänyt poika, jolla on kana kynittävänä alkuperäisen pelin sankari Lloydin kanssa. Kun Emil törmää metsässä Marta-nimiseen tyttöön, ajautuu tämä tahtomattaan mukaan kuvioon, jossa pelissä ovat uuden maailman mahtivoimien lisäksi vanha Symphonia-kasti ja hirviöiden kuningas Ratatosk.
Lineaarisesti etenevä tarina johdattaa uuden sankariryhmän läpi muuttuneen Symphonia-maailman. Vaikka samassa maailmassa liikutaankin, suurin osa luolastoista on onneksi uusia. Vanhoja maisemia kierrätetään lähinnä kaupungeissa, mutta esimerkiksi tutkittavia taloja on tarjolla vähemmän.
Kuten Tales-pelit yleensäkin, myös Dawn of the New Worldin ytimessä on reaaliaikainen taistelu. Ryhmän ainoat kokemusta keräävät ihmishahmot ovat Emil ja Marta. Mukana satunnaisesti hyörivät vanhat Tales-sankarit keräävät kokemusta ainoastaan juonen mukaan, ja niinpä uuden sankarikaksikon apuna häärii yleensä vähän karmivampia otuksia.
Taikakissoja ja hirviöfarmi
Koska heiveröisen Emilin uudet voimat ovat hirviökuningas Ratatoskin ansiota, on tällä myös valtaa hirviökunnan suuntaan. Satunnaisesti taistelussa päihitettyjä hirviöitä voi yrittää rekrytoida ryhmään, jolloin nämä voi rekrytoida uusiksi taistelijoiksi. Hirviöiden kaitsemiseen, ruokkimiseen ja evoluutioleikkiin voi halutessaan käyttää huomattavan paljon aikaa.
Taistelu itsessään toimii hyvin. Tales of Vesperian sulavuuden tasolle toiminta ei pääse, mutta muuten kontrollit toimivat hyvin ilman turhaa kikkailua. Moninpeli maksimissaan neljälle pelaajalle on edelleen tarjolla, ja tämä pelitila onkin Tales-pelien ydin.
Pääsääntöisesti kaikki peruselementit ovat kunnossa. Pelattavaa piisaa, täysin puhutut skit-välianimaatiot ovat hauskoja ja myös moninpeli on hauskaa, kuten aina. Valitettavasti tämän ytimen ympärillä homma hieman tökkii.
Vanhojen kappaleiden ja ympäristöjen kierrättäminen sinänsä on ymmärrettävää, mutta polygonipohjainen hahmografiikka on perinteiseen cel-shadetettuun ulkoasuun verrattuna yksinkertainen ja tökerö. Päähenkilö Emil on ärsyttävä nössö, ja suurin osa vanhasta näyttelijäkaartista on vedetty uusiksi. Tarina on myös suhteellisen ennalta arvattava, eikä se ole perinteisen Tales-tarinankerronnan tasolla.
Dawn of the New Worldista on kuitenkin helppoa nauttia, jos siihen suhtautuu täysipainoisen Tales-pelin sijasta hieman samoin kuin Final Fantasy X-2:een. Se on kepeä, usein hauskakin paluu vanhoihin maisemiin. Ärsyttävyyksistä huolimatta peli kuitenkin tempaa mukaansa, ja jos ollaan rehellisiä, niin kilpailua ei Wiillä juuri ole. Se ei tietenkään ole mikään syy lepsuilla, ja Tales-nimen käyttämisen vuoksi olisi ehkä odottanut hiukan kovempaa panostusta. Pientä henkistä pyykkipoikaa joutuu siis sovittelemaan nenälle. Pieni budjetti nimittäin haisee, ja se haisee aika pahalle.
Koirille pullaa
Koska Dawn of the New World tarjoaa vähänlaisesti uusia ihmishahmoja, pyörii suurin osa puuhailusta hirviökavereiden ympärillä. Otuksiin saakin tuhlattua varsin paljon aikaa. Mörköjä on parisen sataa erilaista, ja nämä keräävät kokemusta ja taitoja sekä taistelussa että näille mieleisiä ruokia syöttämällä. Välillä vanhat hirviöt voivat kehittyä uusiksi, tehokkaammiksi versioiksi. Hirviöiden kehityspolkuja on useita erilaisia, ja näiden tutkiminen ja tunteminen on tärkeää, mikäli ryhmästään haluaa saada kaiken irti.