Perinteiden ehdoilla
Tales of Xillia julkaistiin Japanissa vuonna 2011 juhlistamaan Tales-roolipelisarjan 15-vuotista taivalta. Tuona aikana sarjaan on julkaistu hurja määrä pelejä, ja Tales of Xillia on pääteoksistakin jo kolmastoista. Kyseessä ei ole suinkaan räväkkä tai mullistava uutuus, vaan se luottaa visusti sarjansa ja koko lajityyppinsä perimään.
Tarjolla on tyypillinen maailmanpelastustarina, jonka värikkäät maisemat henkivät animea ja fantasiaa. Siellä välit selvitetään tuttuun tapaan miekkojen ja magian avulla. Tarinassa on kaksi keskushenkilöä, joista pelihahmo valitaan. Jude Mathis on lääketiedettä opiskeleva poika, jonka arasteleva luonne tuntunee tutulta vähänkin japanilaisiin roolipeleihin perehtyneille. Milla Maxwell on puolestaan jumalaisen Maxwell-hengen ottama ihmishahmo, joka näyttäytyy pelissä isosilmäisenä, kultakutrisena ja vähäpukeisena animetyttönä – sekin kovin tuttua lajin peleistä. Oli valinta kumpi tahansa, peli kulkee pitkälti samaa polkua tiettyjä hahmokohtaisia välianimaatioita ja taistelumusiikkia lukuun ottamatta.
Tales of Xillia on ristiriitaisia tunteita herättävä peli. On ennen kaikkea harmillista, että se jättää käyttämättä oivan mahdollisuutensa tarkastella ihmisyyttä ja elämässä tehtäviä valintoja. Pintapuolisessa kommentoinnissa jäädään kauas ilmeisen monitasoisesta potentiaalista. Tässä olisikin kasvunpaikka koko lajityypille: usein arvokkaiden ja painavien teemojen ympärillä kierrellään ja kaarrellaan pureutumatta niihin perinpohjaisella ajatuksella. Tales of Xillian sanomasta uupuu rohkeutta, vaikka tunnelma näennäisesti on viehättävä ja tarinankerronta etenee normaalia nopeammin.
Kiinnostavana yksityiskohtana Tales of Xillia sisältää sarjasta tuttuja, mainion koomisia keskustelujaksoja, joiden seuraaminen on vapaavalinnaista. Vaikka ne paneutuvatkin luonteenpiirteisiin yksityiskohtaisesti, kokonaisuutena päähahmoihin on ihmeen hankala luoda kestäviä tunnesiteitä. Oleellisin parannuskohde löytyy paikoin tönköstä ja itsestäänselvyyksiä jankkaavasta dialogista, eikä monotoninen englanninkielinen ääninäyttelykään auta asiaa. Onkin sääli, että mukana ei ole alkuperäistä japanilaista ääniraitaa.
Vaikka kerronta ei täysin tyydytäkään, pelin parissa viihtyy tunnista toiseen. Taistelumekaniikassa on energiaa ja ajatusta. Tales-sarja on luottanut reaaliaikaiseen kamppailuun aina Super Nintendon ensimmäisestä Tales of Phantasia -pelistä (1995) lähtien. Taisteluissa ohjataan yhä yhtä hahmoa, ja tietokone hoitaa loput määrätyn strategian mukaisesti.
Tarjolla on kiehtovan monipuolista taistelua, jossa on huomioitava hahmon sijainti, puolustus- ja väistöliikkeet sekä hyökkäys- ja erikoisliikkeet. Hahmoista voi luoda keskenään pareja, jolloin käyttöön saa tehokkaita erikoishyökkäyksiä. Iskusarjojen rakentaminen on lisäksi jatkuvasti oleellista. Kamppailut ovat yleensä ohi hetkessä, mikä on virkistävää. Kiinnostavaa on myös hahmonkehitys, jota voi muokata verkkomaisesta kykyluettelosta.
Koreita alueita on ilo tutkia, ja niissä edetään paikoin yllättävällä ripeydellä. Myös visuaalista vaihtelua piisaa kiitettävästi, ja etenkin luovassa ja tyylikkäässä värien ja valon käytössä on luonnetta. Sen sijaan kaupunkeihin kaipaisi roimasti eloa ja intensiteettiä – nyt asukkaat tuppaavat vain seisomaan tönkösti paikoillaan.
Tales of Xillia on vaatimattomasti ja epävarmasti käynnistyvä peli, mutta sen perinteikkään positiivinen seikkailu voittaa pelaajan hiljalleen puolelleen. Vaikka viehkeä kokonaisuus ei ylläkään Tales of Vesperian (2008) tasolle, parannus edelliseen Tales of Graces (2009) -peliin on huomattava. Ja jatkoakin on jo luvassa, sillä Tales of Xillia 2 saapuu Eurooppaan ensi vuonna.