Tales of Xillia 2

Namcon halu uudistaa Tales-sarjaa on vahva, mutta Tales of Xillia 2 ei vielä roolipelaamista mullista.

5.9.2014 10:15

Tarina kokeiluista

Super Nintendo -ajoista asti tuttu roolipelisarja Tales saavuttaa ensi vuonna jo täyden 20 vuoden iän. Elinaikanaan se on ehtinyt poikia sekä reilut kymmenen pääsarjan osaa että joukon mitä erikoisimpia sivuosia, mutta kaiken kaikkiaan suoria jatko-osia Tales-pelien joukossa on vain kolme. Niistä viimeisin on nyt vuoden viiveellä länteen saatu Tales of Xillia 2.

Tales of Xillia 2 palauttaa pelaajat alkuperäisestä Tales of Xilliasta tuttuun maailmaan. Kokonainen vuosi on ehtinyt kulua siitä hetkestä, johon ensimmäinen peli päättyi, ja nyt päähenkilön roolin on ottanut harteilleen kokonaan uusi hahmo nimeltä Ludger. Peli käynnistyy tuoreen sankarin ajautuessa terroristien valtaamaan junaan, jossa Ludger tutustuu mystisiä voimia omaavaan Elle-tyttöseen ja joutuu samalla myös korviaan myöten velkoihin.

 

Uusi sankari on selvästi Bandai Namcon yritys madaltaa Tales of Xillia 2:n tutustumiskynnystä uusille pelaajille, mutta ikävä kyllä tämä ei ole täysin onnistunut. Xillia 2 luottaa vahvasti siihen, että alkuperäisen pelin tapahtumat ja sankarit ovat pelaajille tuttuja, ja näin ollen peli muun muassa pursuaa viittauksia aiempiin tapahtumiin. Tilannetta ei auta se, että hahmona Ludger on alusta asti erittäin ohuenlainen ja jää muihin hahmoihin nähden jatkuvasti kovin ulkopuolisen tuntuiseksi.

Ludgerin persoonattomuus selittyy osin Namcon pyrkimyksillä uudistaa Tales-peliensä tarinankerrontaa. Kun päähenkilö onnistuu aina silloin tällöin saamaan suunvuoron, pääsevät pelaajat päättämään tämän vuorosanat usein kahdesta dialogivaihtoehdosta. Vaihtoehdot vaikuttavat ajoittain hieman tarinan yksityiskohtiin, kuten muutamiin pomotaisteluihin, mutta harmittavasti järin merkittäviä seuraamuksia niillä ei kuitenkaan koskaan juuri ole. Erittäin mielenkiintoinen idea jää näin vääjäämättä häiritsevän pinnalliseksi, ja lopulta sen tärkein funktio onkin vain auttaa Ludgeria hiomaan ystävyyssuhteita toveriensa kanssa. Toveruuden kehittäminen tuo kyllä pieniä etuja taisteluihin, mutta koska peli ei juuri järjestelmän eduista kerro, on kaverisuhteistakin lopulta helppo olla välittämättä.

 

Tales of Xillia 2:n ydin eli taisteleminen ei juuri tuo yllätyksiä Tales of Xillia -konkareille. Peli nappaa käyttöönsä lähes suoraan edellisen pelin mainion toiminnallisen taistelujärjestelmän ja laajentaa sitä lähinnä vain Ludgerin kyvyllä hyödyntää useita erilaisia taistelutyylejä kamppailujen tiimellyksessä.

Hahmonkehitys on sen sijaan kuitenkin pantu nyt täysin uusiksi. Pelaajat eivät enää tasojen noustessa poimi hahmoille itse kykyjä opittavaksi, vaan opittavat kyvyt määräytyvät taisteluissa suoraan hahmojen käytössä olevien Allium Orb -esineiden mukaan. Idea on passiivisempi kuin ensimmäisen pelin vastaava, mutta lähinnä koska se karsii pois paljon tyhjänpäiväistä valikkokikkailua. Nyt riittää, että pelaajat aina silloin tällöin kiinnittävät tarkempaa huomiota hahmojensa varustuksiin ja päivittävät niitä sitten tarvittaessa.

Lupaavista pelillisistä ansioista huolimatta Xillia 2 kaatuu lopulta rakenteeseensa. Pelissä koluttavista ympäristöistä pääosa on otettu suoraan edellisestä osasta, minkä lisäksi peli rajaa sisältöään rasittavalla tavalla. Lähes jokaisen tarinaosuuden välissä pelaaja pakotetaan tekemään joukko yksinkertaisia sivutehtäviä, kunnes Ludgerilla on tarpeeksi rahaa maksaa osa veloistaan pois etenemisen tieltä. Idea on täysin käsittämätön, ja se viimeistään saakin Xillia 2:n tuntumaan enemmän kokeilulliselta väliprojektilta kuin täysiveriseltä Tales-peliltä. Toivottavasti kehittäjät edes oppivat jotain kokeiluistaan.

6/10
PeligenretRoolipeli
JulkaisualustatSony PlayStation 3
Pegi-ikärajatK-16
Pegi-merkinnätUhkapeli, Väkivalta
Lisää luettavaa