SEGAn The Club on eräs vuoden erikoisimmista peli-ideoista. Kyseessä on nimittäin räiskintäpeli, joka yhdistelee elementtejä skeittipeleistä, autoilusta ja tappelupeleistä. Kun asialla on vielä Project Gotham Racingista ja Geometry Warsista tunnettu Bizarre Creations, ainakin allekirjoittaneen kiinnostus nytkähtää ylöspäin pari pykälää.
Peli onkin juuri niin persoonallisen oloinen kuin halluinen idea antaa odottaa. Lauma epätoivoisia miehiä on joutunut Kerhoksi kutsutun organisaation pauloihin. Jokaisella on omat syynsä lähteä mukaan kuolettavaan hippaan. Joku yrittää pelastaa vangittua tytärtään, toinen haluaa pysäyttää rikollisliigan keinoilla millä hyvänsä ja kolmas on psykopaatti, joka tuntee nautintoa vain tykittäessään kanssaihmisiään kumoon.
Taustatarinoiden lisäksi hahmot eroavat myös ominaisuuksiltaan, sillä jokainen on rankattu voiman, nopeuden ja kestävyyden osalta. Erot ovat kuitenkin sen verran pieniä, ettei peli kaadu hahmovalintaan, joten hahmon voi valita puhtaasti kosmeettisin perustein. Sitten onkin aika ladata ase ja lähteä vuosisadan hurmehippaan.
Fightin’ round the world
The Clubin sotanäyttämöinä toimii kuusi tapahtumapaikkaa eri puolilla maailmaa. Saksalaisen sulattamon jälkeen tie vie muun muassa Venetsiaan, englantilaiseen kartanoon, venäläiseen bunkkerikompleksiin ja sodan runtelemalle taistelukentälle. Vaikka grafiikka vaihtelee, kaikki kentät ovat kovin samanlaisia sokkeloita, joissa avoimia tiloja on vähän mutta väijytyspaikkoja sitäkin enemmän.
Kartat vaihtuvat, mutta pelitilat pysyvät samanlaisina. Lähes kaikissa pelitiloissa edetään ennalta määrättyä reittiä kartan läpi maalialueelle ja tykitetään samalla vihollisia ja bonuskilpiä. Joskus juostaan kelloa vastaan, jolloin vihollisten listiminen palauttaa alati hupenevia kallisarvoisia sekunteja, mutta yleensä kisataan puhtaasti pisteistä ja tyylistä.
The Clubin sota on puhdasta tulosurheilua, ja voitto ratkaistaan pisteillä. Pisteitä kerätään luonnollisesti vihollisia tappamalla, ja periaate on yksinkertainen – mitä näyttävämpi tappo, sitä enemmän pisteitä. Lonkalta mahaan ammuttu jantteri tuottaa vain pari sataa pistettä, mutta komean kuperkeikan jälkeen suoritettu otsalaukaus parista sadasta metristä kartuttaa tiliä tuhansilla pisteillä.
Vihollisten tappaminen tyrkkii myös kombomittaria ylöspäin. Jos onnistuu ketjuttamaan useita tappoja alati kiihtyvällä tahdilla, kerroin kohoaa kymmenlukuihin, jolloin jaettavat pisteetkin moninkertaistuvat. Tässä piilee myös pelin salaisuus ja haaste, joka tekee jokaisesta kentästä skeittipelien tapaisen puzzlen.
Viholliset ja kombomittaria virkistävät bonuskilvet ovat nimittäin jokaisessa kentässä aina samoissa paikoissa, joten avain voittoon on kenttien ulkoa opetteleminen. Ero härömeiningillä vedetyn sinnepäin-suorituksen ja mestarin suorittaman koreografian välillä kun on miljoonia pisteitä.
The Club voisikin olla eräs pelivuoden virkistävimmistä peleistä, mutta monien aiempien pioneerien tavoin Bizarre Creations on korkeuksiin pyrkiessään unohtanut erinäisiä räiskintäpeleille tarpeellisia juttuja, joiden puuttuminen vesittää pelin.
Turhaa toistoa
Kun lyhyt alkuihastus on ohi, The Clubin puutteet ja ongelmat käyvät ilmi. Koska kyseessä on äärimmäisen nopeatempoinen peli, jossa yksi erä kestää kymmenistä sekunneista pariin minuuttiin, myös pelattavuutta on pyritty virtaviivaistamaan, eikä pelissä voi esimerkiksi suojautua seinien tai esteiden taakse.
Kyseessä lienee tietoinen ratkaisu, sillä tarkoitus on olla jatkuvasti liikkeellä kohti määränpäätä, uutta tapettavaa vihollista tai ammuspinoa, mielellään vielä sprinttinappi pohjassa. Tämä tekee pelaamisesta kuitenkin turhan yksinkertaista koohotusta, joka alkoi kyllästyttää ainakin allekirjoittanutta jo ensimmäisten kenttien jälkeen.
Lisäksi suojautumismahdollisuudet olisivat kultaakin kalliimpia puolustustehtävissä, joissa pelaajan on tarkoitus pysyä erikseen merkityllä alueella hätistelemässä joka puolelta lähestyviä vihollisia.
Ongelmaa pahentaa se, että itse tehtävien välillä ei ole juurikaan eroa, minkä vuoksi peli ei kehity tai muutu mitenkään. Ympäristön vaihtuminen vankilasta sotatantereeksi ei riitä, koska kummankaan ympäristön tarjoamia mahdollisuuksia ei hyödynnetä ja erot ovat puhtaasti kosmeettisia. Tuloksena on turhan pinnallinen peli, joka toistaa itseään aivan liian nopeasti.
Koska kyseessä on myös peli, jossa jokainen sekunti voi merkitä eroa huonon suorituksen ja nappionnistumisen välillä, kenttäsuunnittelu on melkoinen akilleenkantapää. Sekavissa sokkeloissa se ainoa oikea etenemisreitti on usein jemmattu viiden kulman taakse, joten nappisuoritus vaatii kenttien pelaamista uudelleen ja uudelleen. Kun peli on muutenkin samojen perusideoiden loputonta toistoa, tämä syö miestä nopeasti.
Tbe Club on harmillinen tapaus, sillä lyhyissä pätkissä pelaaminen on mukavaa ja peli on kokeilemisen arvoinen, mutta suuri koukku ja pitkäaikainen idea puuttuvat. Toivottavasti Bizarre Creations palaa vielä pelin pariin vaikkapa tekemällä siihen lisäsisältöä, sillä potentiaalia olisi.
Pelastus moninpelin kautta?
Mukana on luonnollisesti myös moninpeli, joka toimii mukavasti Xbox Liven ohella myös jaetulla ruudulla tai linkittämällä koneita samaan lähiverkkoon. Kattavasta pelitilavalikoimasta löytyy perinteisten deathmatchien ohella hippaa ja yksinpelitilojen variantteja. Mikäli pelaajia löytyy, moninpeli voi vielä muodostua The Clubin kantavaksi elementiksi.
Haastetta peliin
Pelin vaikeustaso ei vaikuta niinkään vihollisten tai pelaajan omaan suorituskykyyn vaan voitettavan haasteen suuruuteen. Kun vaikeustaso kasvaa, kilpakumppanit vetävät tulostaululle aina vain kovempia tuloksia. Omien suoritusten pitää muuttua nopeasti melko täydellisiksi, sillä vain kuuden ottelun turnauksen voittamalla pääsee eteenpäin.