Yli 40 miljoonaa kappaletta myytyjä kirjoja ja katolisen kirkon paheksunta ovat tehneet Dan Brownin Da Vinci -koodista sen kirjallisia ansioita suuremman ilmiön. Alkukesästä kirja muuttui suurelokuvaksi ja kun nykyaikaa eletään, tietenkin myös peliksi. Ja mikäs siinä, Graalin salaisuuden ympärillä pyörivä juoni muinaisine salaseuroineen antaakin hyvät eväät seikkailupelin tekemiseksi. Ikävä vain, että lopputulos on kuitenkin tavanomaista lisenssihuttua.
The Da Vinci Code -peli seuraa noin suunnilleen kirjan, tai pikemminkin elokuvan, tapahtumia. Mukaan on kuitenkin lisätty uusia koukeroita, joten pelin tarina ei ole täysin ennalta tuttu kirjan lukeneille tai elokuvan nähneille. Louvren taidemuseon kuraattorin outo murha aloittaa edelleen tapahtumaketjun, jossa amerikkalainen symbolitutkija Robert Langdon ja ranskalainen poliisikryptologi Sophie Neveu joutuvat Graalin salaisuuksia selvitellessään viranomaisten ja katolisen kirkon Manus Dei -organisaation verenhimoisten munkkien jahtaamiksi.
Pelaaminen on kevyt sekoitus ongelmanratkontaa, hiippailua ja tappelemista. Jokainen osa-alue on toteutettu melko yksinkertaisesti, oletettavasti siksi, että vähemmän pelejä pelaavat kirjan tai elokuvan fanit pääsisivät siihen helpommin sisään.
Eteneminen on melko suoraviivaista, sillä vaikka useita paikkoja pääsee vapaasti tutkimaan, varsinaisia vuorovaikutuskohtia on vain muutamia. Niinpä pelaaja pääsääntöisesti vain etsii pelialueelta oikeat paikat ja yrittää keksiä, mitä juuri tässä kohdassa pitäisi tehdä tai mitä esinettä käyttää. Vaihtoehtoja on yleensä vain yksi, joten pelkällä kokeilemisella pärjää.
Rystysvoileipiä ja aivopähkinöitä
Pelin parasta antia ovat kuitenkin sen lukuisat pulmat. Tämä ei ole mikään yllätys, sillä niiden takaa löytyy seikkailupelien veteraani Charles Cecil, jonka luomuksia ovat muun muassa Gabriel Knight– ja Broken Sword -pelit.
Erilaisten symbolien, anagrammien ja salaviestien selvittäminen sekä esineiden asetteluongelmien ratkominen tarjoavat mukavan monipuolista päänvaivaa. Englannin kielen on tosin syytä olla hyvin hanskassa.
Tappeleminen on puolestaan periaatteessa toteutettu hyvin seikkailupeliin sopivasti. Tappeluissa on painettava oikea-aikaisesti ruudulle ilmestyviä nappeja kamppailun edetessä pelaajan suorituksen mukaan. Tappelemista on kuitenkin aivan liikaa, jolloin se muuttuu tylsäksi mekaaniseksi suorittamiseksi.
Hiippailemalla voi yrittää välttää tai väijyttää vastustajat, mutta turpaan vetäminen on aivan yhtä toimiva ratkaisumalli.
The Da Vinci Code -pelin suurin ongelma on sama kuin lisenssipeleillä yleensäkin: toteutus kärsii pahasta keskinkertaisuudesta, joka johtuu pelin nopeasta valmistusaikataulusta. Pelin kaikista osa-alueista paistaa liian yksinkertainen tai kömpelö toteutus, ja yksinkertaisuudesta seuraa myös liika helppous. Pelin pulmat ovat kuitenkin sen verran mielenkiintoisia, että fanit voivat saada tästäkin jotain irti.
Ongelmien tekijä
Da Vinci Code -pelin pulmasuunnittelussa käytettiin konsulttina miestä nimeltä Charles Cecil. Hän on seikkailupelien veteraani, jonka päästä ovat lähtöisin muun muassa Broken Swordit ja Gabriel Knightit sekä klassikkoseikkailut Lure of the Temptress ja Beneath a Steel Sky.
Pelaajan E3-messuilla tapaaman Cecilin mukaan puheet seikkailupelien kuolemasta ovat turhia.
-Ihmiset jaksavat aina puhua siitä, kuinka paha tilanne on. Mikään ei muka ole niin kuin vuosina 198687 tai 199096 ja seikkailupelejä ei enää pelata
Se on soopaa, Cecil sanoo.
-Eivät seikkailupelien pelaajat ole minnekään kadonneet. Me myymme yhä aivan yhtä paljon pelejä kuin Broken Sword 1:n ja 2:n aikaan, jopa enemmän, Cecil jatkaa.