Tekijä: Digital Extremes
Julkaisija: 2K
Myynnissä: Nyt
Pelikoneet: Xbox 360, PS3, pc
Moninpeli: Kyllä
Samalla koneella: Ei
Verkossa: 2–4
Jersey Gore
Mikä tekee pelistä muistettavan? Joskus siihen riittää yksi kohtaus. Starbreezen Darkness-räiskinnässä sellainen oli pelin alkupäässä, kun mafiamies Jackie halaili sohvalla tyttöystävänsä Jennyn kanssa. Romanttinen hetki olisi voinut olla naurettava, niin kuin peleissä usein, mutta se antoi sen sijaan Jackien hurmeiselle räiskinnälle motivaation: näin onnistuneen herkistelyn jälkeen Jenny-paran kuolema oli enää ajan kysymys.
Darknessin toinen peruspylväs oli pelille nimen antaneen demonin voimat. Jackien ympärille kietoutuneet hirviölonkerot tekivät pelin antisankarista nelikätisen puolijumalan. Tavaroiden ja ihmisten heittely ja silppuaminen onnistuivat paholaisletkuilla samalla, kun molemmissa käsissä lauloivat aseet. Siinä on harvinaisen hyvä lähtökohta räiskinnälle.
Sarjakuvien jäljillä
Tekijä vaihtui Darkness 2:ssa Starbreezestä Digital Extremesiin, joka on tähän mennessä puuhaillut lähinnä Unreal-menoa yhteistyössä Epicin kanssa. Uuden studion lähestymistapa on turvallinen. Darkness repii edelleen väkeä kauhealla verenroiskeella, Jackie tuskailee oi-niin-suurten surujensa kanssa ja välit täytetään kliseisellä mafiameiningillä.
Onneksi tekijänvaihdos on tuonut uuttakin. Graafinen ilme vaihtuu realismin tavoittelusta cel-shading-tekniikkaa käyttäväksi sarjakuvatyyliksi. Se on ihan järkevä valinta, sillä Darknessin pohjalla on alun perinkin juuri sarjakuva. Iloisena yllätyksenä tulee se, että usein väärinkäytetty cel-shading näyttää Darkness 2:ssa hyvältä. Peli on koko ajan hieno, ja ajoittain todella hieno. Ironisesti se vain näyttää parhaalta kirkkaasti valaistuissa paikoissa, joissa ei päästä ampumaan, sillä Darkness inhoaa lamppuja.
Yliannos pimeyttä
Toinen iloinen yllätys on se, kuinka toimivaa Darkness 2:n räiskintä itse asiassa on. Siinä on kaikki samat palaset kuin ennenkin: valojen tuhoaminen ja väistely, pyssyjen ja lonkerojen vuorottelu ja vihollisten sisäelinten ahmiminen bonusten toivossa. Pyssyillä leikittely on ehdottomasti keskivertoa parempaa. Ainoa siihen kohdistuva moite tulee tarpeettomasta aseenvaihtorumbasta, sillä ammuksia on suhteellisen vähän eikä mukana kulje valtavaa arsenaalia.
Suurin osa viime pelissä hyörineistä darkling-minidemoneista on saanut kenkää, ja mukana on enää yksi ajoittain hyödyllinen mörkö. Sen sijaan Darknessin omilla lonkeroilla on jälleen samat heikkoudet ja vahvuudet kuin ensimmäisessä pelissä. Ne tuntuvat alussa uskomattoman voimakkailta ja monipuolisilta aseilta. Niiden yhdistäminen aseisiin takaa, että joka sekunti voi tehdä valintoja sen suhteen, millä tavalla vastustajat poistaa päiviltä. Tappointoa lisää sekin, että viholliset osaavat nyt hyödyntää paremmin Darknessin heikkouksia. Loppuvaiheissa pahimpia ongelmia ovatkin joukkiot, joiden johtaja häärii tehokkaan taskulampun kanssa, mikä estää Darkness-voimien käytön. Olisipa kiinnostavaa nähdä, kumpi voittaisi tappelussa, Alan Wake vai Jackie!
Toisaalta vaikka pahuuden voimien valtava teho säilyy läpi pelin, tuskin verenhimoisinkaan gore-fani innostuu enää sadannen vihollisen kahtia repimisestä, kun silmille alkavat hyppiä suunnittelun puutteet. Outoa on esimerkiksi se, kuinka peli näyttää taiteellisesti niin nätiltä monessa kohtaa, ja silti itse toimintakentät ovat puuduttavan yhtenäisen näköisiä putkia. Tässä mielessä peli loppuu oikeaan aikaan, noin viiden tai kuuden tunnin yksinpelin jälkeen.
Tarpeeksi tappamista
Noin lyhyt kesto kuulostaa aika pahalta, muttei se suinkaan kaada Darkness 2:ta. Jos intoa riittää, pelistä voi repiä irti lisää osallistumalla vapaaehtoisiin keskusteluihin Jackien kartanossa siipeilevien mafiaveljien kanssa, ja höpötyksiin on ympätty todella paljon persoonallisuutta ja toimivaa huumoria. Jackien ääninäyttely on mukiinmenevää, mutta hän on silti itsesäälin ja raivon välimaastossa rypevä ”emo” kikkaratukka, joka edelleen voivottaa Jennyn perään koko pelin läpi. Niinpä hieman nolot keski-ikäiset rikoskätyrit ovat häneen verrattuna suorastaan kiehtovia.
Pelin ”aikuisuudesta” voi todeta vain sen verran, että tekijät tuntuvat osallistuneen kilpailuun, jossa katsotaan, kenen pelissä on peliaikaan nähden eniten verta, seksiä ja kiroilua. Tässä kisassa voitto tulisi melko helposti, mutta Darkness 2:n sadistisesta tapporumbasta ei tule jostain syystä minkäänlaista tunnereaktiota. Ehkä syynä on sarjistyyli, joka yhdistettynä erikoistappojen verisyyteen tekee Darkness 2:sta hieman vähemmän realistisen kuin Simpsonien Itchy & Scratchy -piirretyt.
Tekemistä irtoaa vielä lisää Vendetta-pelitilasta, jossa neljä erilaista hahmoa voi käydä netin moninpelissä verisillä kostoretkillä hieman Left 4 Deadin tapaan. Jokaisella on käytössään osa Darknessin Jackielle antamista voimista, muttei superlonkeroita. Esimerkiksi törkeän tyylikäs voodoopappi voi heitellä sauvallaan Pimeyden luomia ”mustia aukkoja”, jotka jäävät yksinpelin aikana hetkittäin käytettäviksi kuriositeeteiksi. Vendetta-tilaa voi vieläpä pelata offline-versiona ilman kavereitakin, joten sitä voi hyvin pitää yksinpelin jatkeena.
Lyhyt ja monin tavoin edeltäjäänsä liikaakin seuraileva Darkness 2 on kokonaisuutena tarkasteltuna lopulta hyvin samanlainen kuin vaikkapa viime vuoden Singularity: tasan varmaotteinen räiskintä, josta saa irti monia huikeita hetkiä tarinan ja aihepiirin iskiessä, mutta harva tätä muistelee enää vuoden päästä.