The Darkness

Harmillisesti The Darkness ei kykene ylläpitämään ensimmäisen parin tunnin pelaamisen aikana koettua intensiteettiä. Parhaat palat koetaan alkuhetkillä.

2.10.2011 16:07

Starbreeze osaa aloittaa pelinsä uskomattoman hyvin. Richard B. Riddickin matka Abbottin saattelemana Butcher Bayn vankilaan imaisi heti pelin pauloihin, mutta The Darknessissa Starbreeze panee vieläkin paremmaksi. Pelin raivokas alku on täyttä dynamiittia. Autotakaa-ajo, jonka aikana puidaan pieleen mennyttä rahankeruukeikkaa, on loistava sisääntulo 21 vuotta täyttävän mafioso Jackie Estacadon maailmaan.

Jackielle selviää takaa-ajon päätteeksi, että tämän oppi-isä, psykopaattinen mafiapomo Paulie Franchetti haluaa tarjota Jackielle synttärilahjaksi sementtisaappaat. Näin alkaa verinen selviytymistaistelu, joka muuttuu nopeasti kaikkien kostoreissujen isäksi.

Aloitus on mestarillinen. Harmillisesti The Darkness ei kykene ylläpitämään ensimmäisen parin tunnin pelaamisen aikana koettua intensiteettiä. Parhaat palat koetaan alkuhetkillä.

Erikoinen syntymäpäivälahja

Jackiella on epätavallisen huono 21-vuotispäivä. Paulien sikailun ohella Jackiessa pääsee irti Darkness-piru. Tämä tuo mukanaan Mike Pattonin lausumia kryptisiä mietteitä, mutta myös erikoisia voimia. Darkness manifestoituu Jackiessa lonkeron näköisinä pikkupiruina, joiden kyvyt kehittyvät syömällä tapettujen vihollisten sydämiä.

Yksi lonkero toimii pistimen kaltaisena aseena, jolla voi myös liikuttaa esineitä. Hyödyllisin voimista on käärmeen kaltainen lonkero, jolla voi luikerrella paikkoihin, joihin Jackie ei pääse. Sillä voi esimerkiksi kurkata ilmastointikanavan kautta, montako vihollista huone sisältää, mutta sillä voi myös tappaa. Siistein voimista on pyörre, joka riepottelee vihollisia ja pienempiä esineitä kuin pesukoneen linko konsanaan. Tätä kikkaa tulee käytettyä eniten.

Jackie voi myös kutsua apuunsa pieniä darkling-mörköjä, jotka jäävät kovin pieneen rooliin. Pikkumöröt eivät ole erityisen tehokkaita saati hauskoja käyttää, vaikka ne heittävätkin ronskia läppää ja pissivät ruumiitten päälle.

Tykkimies-mörkö ampuu lähes aina väärään paikkaan, valonlähteitä sähköllä kosauttava mörkö ei suorita hommiaan tehokkaasti ja kamikaze-mörkö räjähtää yleensä aivan muualla kuin vihollisten luona. Jackien urakan alkutaipaleella darklingeja hyödynnetään esimerkiksi auton siirtämiseen portin edestä ja vastaavanlaiseen kevyeen pulmanratkontaan, mutta alkumetrien jälkeen darklingien hyödyntäminen jää vähäiseksi.

Tunnelmassa ei säästellä

Parhaimmillaan The Darkness on New Yorkin öisillä kaduilla. Yöstä huolimatta kaduilla on liian vähän elämää ja suurkaupungin kuhinaa, mutta se ei latista pelin viileän tyylikästä meininkiä.

Pelialueita yhdistää kaksi metroasemaa, joiden kautta Jackie pääsee muihin kaupunginosiin. Metroasemilla ei paukutella, vaan siellä jutellaan siviilien ja toisten mafiosojen kanssa. Metroa odottavilla hemmoilla on myös mitä ihmeellisimpiä vapaaehtoisia tehtäviä Jackielle. Nämä tarinaan liittymättömät tehtävät ovat kiva lisä, mutta kovin heppoisia.

En halua pilata pelin juonta, mutta sen verran on sanottava, että muutamaan otteeseen tapahtumat vievät Jackien helvetiksi kuvailtavaan maailmaan. Nämä osuudet ovat parhaimmillaan hyvää vaihtelua, mutta useimmiten hidasta ja tylsää tarpomista. New Yorkin kaduille palaaminen on helpotus.

Alussa kiitos seisoo

Pelissä on useita hyvin kirjoitettuja hetkiä, jotka säväyttävät. Käsikirjoitus on rautaa, mutta kiinnostava kostotarina ei kykene tarjoamaan jännittävää pelaamista alusta loppuun. Jackie tuntuu vain juoksevan tappokeikasta toiseen.

The Darkness on täynnä pieniä hyviä ideoita. Alueiden siirtymisen välillä tapahtuvat latausajat on maskeerattu Jackien persoonallisiksi yksinpuheluiksi, joilla on suuri merkitys Jackien persoonan ja pelin eittämättä synkän upean tunnelman rakentamisessa. Perinteisten bonusmateriaalien avaamiseenkin on nähty vaivaa. Maailmaan on ripoteltu puhelinnumeroilla varustettuja paperilappusia, ja bonuksia avataan soittamalla numeroihin puhelinkioskista.

Halusin rakastaa The Darknessia, mutta peli ei ole niin kovan luokan suoritus kuin olisin toivonut. Fiilis ja eläväinen hahmokaarti ovat täyttä timanttia ja pelissä on monia mahtavia hetkiä, mutta paketti ei vain pysy kasassa. Siitä huolimatta suosittelen The Darknessia tarinapohjaisten fps-pelien ystäville.

Haastattelussa käsikirjoittaja Paul Jenkins

Englantilainen Paul Jenkins on palkittu sarjakuvien käsikirjoittaja, joka on työskennellyt muun muassa The Incredible Hulk– ja Wolverine-sarjakuvien parissa. Jenkins on myös kirjoittanut The Darkness -sarjakuvaa, jonka myötä hän päätyi avustamaan Starbreezea The Darkness -pelin käsikirjoittamisessa.

Mitkä The Darkness -sarjakuvien piirteet oli tärkeä saada myös peliin?

Hahmojen vakuuttavuus on varmasti yksi tärkeimmistä asioista. Jackie Estacado on uskomaton hahmo, eikä pelkästään Darkness-voimiensa takia. Mafia on erittäin huonosti toimiva perhe, ja Jackie yrittää pitää sen kasassa parhaansa mukaan. Hän uskoo asioiden hoitamiseen ”vanhalla tavalla”, sillä hän on romantikko siinä missä hänen vihollisensa ovat realisteja. Mielestäni Jackiesta on helppo ruveta pitämään.

Mitä vaikeuksia kohtasitte kääntäessänne sarjakuvaa peliksi?

Sarjakuvan kääntäminen peliksi ei ole sen helpompaa tai vaikeampaa kuin tyhjästä aloittaminen. Joissain mielessä se on helppoa, koska valmiina on idea, jonka pohjalta työskentelemisen voi aloittaa. Toisaalta se on myös vaikeaa, sillä esimerkiksi hahmojen kehittämisessä on vähemmän vapauksia. Tämä projekti ei ollut niin vaikea, koska olin jo tottunut ajatukseen tehtyäni Hulkin.

Mitkä ovat suurimmat erot pelin ja sarjakuvan kirjoittamisessa?

Niiden välillä on todella suuria eroja. Sarjakuvan kirjoittaminen on samanlaista kuin esimerkiksi näytelmän tai elokuvan käsikirjoituksen tekeminen. Olen sanonut monesti, että pelin kirjoittaminen on kuin suuri palapeli. Kokemus on ollut joka kerralla erilainen.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:6]

Pettymys. En keksi muutakaan sanaa, jolla voi kuvata The Darknessin jättämää tunnetta.
Ensitestissä peli vakuutti, joskin varauksin. Darkling-apulaisten ja vihollisten tekoäly oli kehno, mutta olihan vielä mahdollisuuksia parantaa tilannetta. Se oli turha toivo.

Harmittaa, että pelin vaikuttava alku on aivan eri luokkaa kuin loppu. Ylidramaattinen tarina pamauttaa parhaat hetkensä ensimmäisellä puoliskolla, ja lopulta tunnelma lurpahtaa kuin Darkness-lonkero loisteputken alla.

Olisiko ongelmien syy pelin kenttärakenteessa? Lopussa palataan jo tyhjennettyihin paikkoihin, joihin on ilmestynyt uusia vihollisia. New York tuntuu jatkuvasti tyhjemmältä, ja vain turhahkoilla metroasemilla on siviilejä ja suurkaupungin elämää. The Darkness olisi voinut hyvinkin hyötyä riisutummasta putkijuoksutyylistä. Onko tässä kerrankin lisenssipeli, jonka tekijöillä on liikaa kunnianhimoa?

The Darkness on kuitenkin viihdyttävä räiskintä pitkälti Jackien mahtavien superkykyjen ansiosta. Se yltää kyllä parhaiden sarjispelien joukkoon, mutta kuinka monta erityisen hyvää sarjakuvaan pohjautuvaa peliä yleensä tulee mieleen? Niinpä.

Pisteet: 7

7/10
Lisää luettavaa