Tervetuloa takaisin, uinuva pahuus!
Etsivä Sebastian Castellanos havahtuu painajaismaisesta teurastamosta. Ensimmäinen näky on edellistä uhriaan paloitteleva goljattimainen teurastaja, joka on työn touhussa kääntänyt selkänsä Sebastianille. Ruudulla oleva ilmoitus kertoo hiiviskelynäppäimen olemassaolosta, joten ensireaktioni onkin hivuttaa hahmo lähemmäs vihollista ja hoitaa tilanne perinteisesti hiljaisella tapolla. Miehen puukko uppoaa teurastajan niskaan ja hykertelen tyytyväisyyttäni.
Sekunnin murto-osan jälkeen köriläs kääntyy ärtyneenä ja huitaisee lihaveitsellään. Naps vain, ja pää on poikki. Tämä karu ensihetki The Evil Withinin parissa puhuu omaa brutaalia kieltään.
Resident Evil 4:n jälkeen sarjan taakseen jättäneen Shinji Mikamin uusi selviytymiskauhu leikitteleekin jatkuvasti pelaajien odotuksilla. Se näyttää Resident Evililtä, tuntuu Resident Evililtä ja viittaa tuon tuostakin Resident Eviliin. Herranjestas, jopa pelin nimi on kiertoilmaisu Resident Evilille. The Evil Within kuitenkin löytää nopeasti oman kieron mielentilansa, joka on ahdistavampi, armottomampi ja tunnelmallisempi kuin vanhoilla meriiteillä ratsastavalta peliltä voisi odottaa.
The Evil Within ei sinänsä keksi selviytymiskauhun kaavaa uudestaan, mutta se ottaa sen vakavasti ja tosipelaajia kosiskelevasti. Panoksia ja energiatarpeita on ripoteltu rajoitetusti ympäri painajaismaisia ja karmivasti valaistuja pelialueita, joiden tutkiminen hermostuttaa aina. Pelaajia ei opasteta kädestä pitäen, vaan heiltä asiaankuuluvasti odotetaan löytyvän kokeilunhalua ja riskinottokykyä ihan omasta takaa.
Vaikka tavanomaisesta revolverista, haulikosta, tarkkuuskivääristä ja muista aseista löytyisikin kuteja, The Evil Withinin häiriintyneet olennot eivät vähästä hätkähdä. Usein vihollisiin saa upottaa kokonaisia lippaita ilman sen näkyvämpää tulosta, joten esimerkiksi pahan lopullisesti tappavia tulitikkuja on syytä säästää taktisempiin tilanteisiin. Oikein ajoitettuna Castellanos voi polttaa maassa makaavan ruumiin ohella kokonaisia vihollislaumoja, millä säästää muutaman arvokkaan luodin seuraavaa yhteenottoa varten.
Selviytymiskauhupeleille hieman kankeat ohjakset nostavat toki jälleen päätään, mutta pitkästä aikaa lähinnä avuttomuuden tunteen ja tilanteiden ahdistavuuden korostamiseksi. Jatkuva kuolemiseen tai pakenemiseen varautuminen pitää jännityksen yllä, ja henkiinjääminen viholliskohtaamisen jälkeen tuntuu joka kerta todelliselta lottovoitolta vakavasti loukkaannuttuakin. Jopa resursseissa itsessään piilee vaara, sillä esimerkiksi kätevän varsijousen erikoisnuolien rakentamiseen tarvittavat tarpeet saadaan purkamalla kuolettavia ansoja. Etenkin pommien purkaminen nostaa hien pintaan, sillä epäonnistunut yritys rokottaa roiman siivun energiamittaria.
Armoton ote tuokin The Evil Withiniin riittävästi vaihtelua, sillä pelimaailman luomat uhkakuvat luonnollisesti kannustavat lisäresursseja etsiviä pelaajia hiiviskelemään ja välttelemään vaaroja. Dynamiikka onkin hieman samankaltainen kuin esimerkiksi The Last of Usissa – sillä erotuksella, että The Evil Withinin viholliset havaitsevat suoraan nenän edestä hiippailevan pelaajan ongelmitta.
Castellanosin painajaismainen matka ei jämähdäkään liiaksi asti toistamaan samoja kaavoja kappaleesta toiseen, vaan hiiviskelyn, voittamattomilta vihollisilta pakoilun, otteessaan pitävän toiminnan ja kepeän pulmanratkonnan välille on löydetty järkevä ja tyydyttävä tasapaino. Mukaan saadaan myös oikeaa pelottavuutta satunnaisuudella, sillä esimerkiksi tutunoloisessa kartanossa pelialueelle ilmaantuu hetkellisesti päävihollinen Ruvik. Kuumottavan huppupään läsnäolosta kertoo vain siniseksi välähtävä ruutu, jolloin tulee kiire piiloutua vaatekappiin tai vaikkapa sängyn alle.
The Evil Within ei latteine hahmoineen ehkä loista tarinankerronnallisesti, mutta se onnistuu nimenomaan kohtaustensa tunnelmassa. Tapahtumat etenevätkin Ruvikin psyykkisten voimien takia unenomaisesti, minkä lisäksi pelaajan tilankäsitys ja todellisuudentaju hämärtyvät alueiden muovautuessa, haihtuessa ja vaihtuessa, joskus jopa huomaamatta. Vainoharhaisuutta ei lietsota liiaksi asti, mutta siksi se onkin niin tehokasta. Toisinaan voit vannoa nähneesi jotakin, mutta kääntäessäsi kameraa uudelleen näky loistaa poissaolollaan. Joskus tämä on omaa mielikuvitusta, mutta toisinaan ei, jopa pelaajan ainoaksi turvapaikaksi mielletyllä tallennusalueella.
Vaikka tunnelmanluonnissa auttavat myös melko komean ulkoasun näyttävät valaistusefektit varjoineen, The Evil Withinin selkein kompastuskivi on sen tekninen puoli. Lataustauot eivät ole kovinkaan pitkiä, mutta etenkin testatussa PlayStation 4 -versiossa ruudulle jälkikäteen pompahtavat tekstuurit osuvat räikeästi silmään. Lisäksi kokonaisia alueita saattaa ilmaantua pienellä, mutta havaittavalla viiveellä.
Osa pelin muista satunnaisemmista bugeista on varmasti korjattavissa päivityksillä, mutta huomattavin kummastusta herättävä ilmestys tuskin on katoamassa minnekään – nimittäin ruudulla vellovat mustat surupalkit. Myönnettäköön, että letterbox-ilme kieltämättä luo elokuvamaisen vaikutelman, mitä käytetäänkin verukkeena, mutta vuonna 2014 tämänkaltaisten ratkaisujen ei pitäisi päätyä valmiiseen peliin.
Itselleni The Evil Within osoittautui liian maukkaaksi selviytymiskauhupaketiksi, jotta ohittaisin sen teknisten yskähtelyjen takia, mutta ne varmasti karkottavat osan pelaajista. Vaikka peli lopulta on nokareen toiminnallisempi kuin alkujaan oletin (etenkin muutamat pomotaistelut hipovat rasittavuuden rajoja), se on yllättävän monipuolinen ja vahvuutensa tunteva selviytymiskauhupeli. The Evil Withiniä ei kenties muisteta tulevaisuudessa Mikamin parhaat palat kokoavana merkkiteoksena, mutta se mitä luultavimmin muistetaan pelinä, jonka jo Resident Evil 5:n olisi pitänyt olla.