Kun Electronic Arts julkaisi The Godfather -pelin kolme vuotta sitten, elokuvatrilogian ohjannut Francis Ford Coppola ei ollut mielissään. Coppola väitti, ettei antanut projektille suostumustaan. Hän ei myöskään pitänyt siitä kuinka hahmoja käytetään toimintapelissä.
Sukupolvien kuilu saa jatkoa, jos Coppola on saanut The Godfather II:n käsiinsä. Hurmetta ja hauskanpitoa on enemmän ja elokuvaa vähemmän. Useimpia pelaajia se ilahduttaa, ohjaajaa se saattaa vihastuttaa.
Kutsuvat häntä Teräsmieheksi
Trilogian toinen elokuva, The Godfather: Part II, kertoo takaumissaan Robert De Niron sivuosa-Oscarin arvoisesti näyttelemän nuoren Vito Corleonen vaiheista Sisiliasta 1920-luvun New Yorkiin. Nykyhetkessä kuvataan 1950-luvun lopussa hänen poikansa Michaelin tietä vahvaksi Doniksi, mafiaperheen johtajaksi.
Peli alkaa mafiaperheiden kokoontumisesta Hyman Rothin syntymäpäiväjuhliin Kuubaan vuonna 1959. Heikossa kunnossa oleva Roth on päättänyt antaa omistuksiaan jokaiselle viidelle perheelle. Kuuba on mahdollisuuksien maa, jossa ahkeria gangstereita eivät vainoa liittovaltion poliisi eikä yleinen syyttäjä. Varkaiden paratiisi on kuitenkin muuttumassa Fidel Castron johtaman sosialistisen vallankumouksen eturintamaksi. Uusi hallinto ei katso amerikkalaisia rikollisia hyvällä.
Illallinen muuttuu verilöylyksi, kun Castron joukot valtaavat Havannan. Michael onnistuu pakenemaan, mutta ensimmäisen pelin päähenkilö Aldo Trapani menehtyy tulituksessa. Hänen paikkansa saa kyvykäs Dominic, josta tulee perheen New Yorkin Don.
Mikään ei ole mahdotonta
Dominicilla on merkittävä tehtävä, sillä suuren Donin kädet ovat sidotut – senaatin järjestäytyneen rikollisuuden tutkintakomissio asettaa Michaelin syytteeseen. Dominic joutuu sen ja sisäisten ristiriitojen vuoksi hoitamaan likaisen työn ja palauttamaan perheen valta-aseman.
Jonkinlaisena viitteenä tekijöiden painotuksesta voi nähdä pelin nimestä puuttuvan osan. Toisin kuin elokuvassa, Viton nuoruusvuosia ei seurata, vallankumous iskee Rothin juhlan aikaan ja eräs päähenkilöistä on vielä elävien kirjoissa. The Godfather II ottaa luovia vapauksia ja asettaa Dominicin elokuvan tunnetuimpien tapahtumien ja vuorosanojen ääreen. Peli keskittyy elokuvan peliin parhaiten sopivaan lähtökohtaan eli muiden mafiaperheiden kanssa kilpailemiseen.
Päähenkilön nimeä ei voi muuttaa, mutta ulkonäöstä voi tehdä mieleisensä. Pilottilasit ja afro ovat varmoja valintoja. Useimmat näyttelijät antavat peliin ulkonäkönsä ja osa äänensä, kuten Robert Duvall consiglierelle eli Corleonen perheen neuvonantajalle Tom Hagenille. Poikkeuksena on Al Pacino, jonka sijaan kuullaan pätevää imitaattoria.
Ulkoasu ei vedä vertoja Grand Theft Auto IV:lle, mutta sen vaatiminen olisi kuin toruisi kylätaiteilijaa siitä, ettei hän pärjää Michelangelolle. 1960-luvun vaihteen tyyli tuo pelille omaperäisyyttä, jonka lähin vastine on Vice Cityn railakas 1980-luku. Moitittava on silti sitä, että ympäristö piirtyy ruudulle ikävän myöhään ja ruudunpäivitys takkuaa paikoin.
Kuin Rooman imperiumi
Corleonen nimen kunnianpalautus ei käy käden käänteessä, vaan Dominicin matka vie halki New Yorkin, Miamin ja Havannan alamaailman. Iso omena ei kuvaa pelin kaupunkia, vaan New York on ensimmäisen kohteen roolissaan tutoriaalimaisen suppea. Miami on kolmikon laajin ja tapahtumarikkain kaupunki. Las Vegas olisi ollut sopiva paikka neljänneksi kaupungiksi – tällaisenaan tekeminen loppuu hieman kesken.
Dominic ei ole Solid Snaken kaltainen yksinäinen susi, joten hänen täytyy kasvattaa mafiaperheensä yhteensä kahdeksan miehen organisaatioksi. Sopivia karpaaseja löytyy ympäri kaupunkia. Heidän tärkein hommansa on varmistaa organisaation toimintakyky. Toinen on hyvä tuhopolttamaan, toinen lääkitsemään, mutta jokaista tarvitaan. Kassakaappejakaan ei saa auki ilman asiantuntijaa. Dominicin kanssa voi kaupungilla olla kerrallaan kolme miestä.
Keskeisintä on liikeyritysten valtaaminen muilta perheiltä. Vaihtoehtoja punnitaan kuin lautapelissä ikään ja toimia ohjataan kätevän kolmiulotteisen kartan avulla. Miehet lähetetään sen kautta kilpailijoiden kimppuun tai puolustamaan omia asemia, jos Don ei itse jaksa hoitaa pikkuasioita. Samalla tutkitaan kilpailevien perheiden hierarkiaa ja lahjotaan korruptoituneita virkamiehiä, jotta saadaan ”vapaudut vankilasta” kortti kiperiä tilanteita varten.
Sisään rakennuksiin kannattaa mennä hienovaraisesti, kuten lukitun oven kautta. Sähköjen katkaiseminen estää puolustajia kutsumasta lisävoimia, mutta muut onnettomat on saatava nukkumaan kalojen kanssa. Siihen on monta nautinnollista keinoa.
Jokainen on tapettavissa
Joukkiot on kätevää pamauttaa dynamiitilla, jonka räjähdykset täräyttävät tannerta kuin Chuck Norrisin oikea koukku ja näyttävät paremmalta kuin hänen stetsoninsa. Tarkemmin ajatellen, jälkimmäinen ei ole suurikaan saavutus, mutta totta se silti on.
Turvallisin keino on aiheuttaa vastapuolelle pikainen lyijymyrkytys. Hassusti viholliset eivät aina ota esille kättä pidempää, jos pelaajakaan ei sitä tee. Yksin ei rikkaruohoja tarvitse kitkeä, vaan takana seisovat karskit italiaanot. Täydelliseksi kaaokseksi muuttuvat tulitaistelut ovat ratkiriemukkaita – seuraavaan kohteeseen lähtee aina mielellään.
Paikan omistajaa ei sovi kohdella silkkihansikkain. Heitto seinää vasten tai vain tähtäys aseella – kaikilla on heikko kohta, jonka löytämällä saa hippusen enemmän suojelurahaa. Liika painostaminen kostautuu, ja omistaja alkaa harata vastaan. Uhkailu on kieroutuneella tavalla hauskaa touhua.
Laakereille ei voi jäädä lepäämään, sillä vihollisperheet hyökkäävät aggressiivisesti pelaajan bisneksien kimppuun. Siksi vallattuihin yrityksiin palkataan vartijoita, mutta se on tietysti pois perheenjäsenten taitojen parantamisesta.
Don Huonot
Kaikki tietyn alan yritykset omistamalla saa itselleen rikosliigan hallinnan, mikä tuo bonuksena esimerkiksi panssaroidut autot tai nyrkkiraudat. Sama toimii myös toiseen suuntaan. Jos vihollisillasi on luodinkestävät liivit, kannattaa räjäyttää tuusan nuuskaksi sen tarjoava liiga.
Menetettyään tiluksensa vihollisperheen väki linnoittautuu kartanoonsa, joka pelaajan täytyy pamauttaa ilmaan. Vaihtoehtoinen, mutta hitaampi tapa on selvittää vihollisen jäsenten olinpaikat ja napsia heidät yksi kerrallaan.
Heitä ei tapeta rahvaanomaisesti aseet paukkuen, vaan jollain useista teloitustavoista. Sen tehdessä selviää yksi niistä syistä, miksi The Godfather II ei sovi alaikäisille – Sopranos-televisiosarja on tietysti oma lukunsa, mutta pelissä Corleonetkaan eivät säästele veren ja julmuuden määrässä. Joillekin tämä on pyhäinhäväistys elokuvaa kohtaan, mutta sitähän ei seurata orjallisesti muutenkaan.
Menestyksen myötä Dominic saa oman consiglieren ja mahdollisuuden nostaa rivisotilaita johtoportaaseen. Loppupuolella Corleonen perheen ylivoima on niin suuri, että pelaajalla on liian helppo työ hoidella muut pois päiviltä. Vihollistaistelijoiden lukumäärä kasvaa, mutta vaikeustaso ei.
Voima muuttua
Moninpeli tarjoaa pelaajalle mehukasta porkkanaa – valitse yksinpelin jäsenistäsi, vie heidät nettitaistoon ja ansaitse hahmopäivityksiä yksin- ja moninpeliin. Jäsenten taitoja käytetään hyödyksi pelimuodoissa, joissa avataan kassakaappeja, tuhopoltetaan ja pamautetaan paikkoja.
The Godfather II ei yritä päästä elokuvaksi elokuvan paikalle, vaan on häpeilemättömän viihteellinen teos 1960-luvun vaihteen omintakeisessa ilmapiirissä. Viisaasti se ei pureudu lähdemateriaalinsa arvostetuimpiin seikkoihin, vaan ottaa sen toiminnallisen ja strategisen puolen luoden koukuttavan mafiasimulaattorin.
Pelaaja saa tehdä sekä rivimiehen että Donin töitä heti alusta lähtien. Ammuskelu on sinänsä perinteistä, mutta mafiapossen johtaminen on yksinkertaisesti todella hauskaa, ja pelaamista ei malta lopettaa. Juonen tehtävät ovat onnistuneita, mutta tekninen toteutus kaipaisi viilausta ja kaupunkeja pitäisi olla enemmän.
Coppolan kritiikillä on pohjaa, mutta ainakin tämä herra hankki elokuvat pelin inspiroimana. Ohjaajan ei pitäisi ottaa peliä niin henkilökohtaisesti – loppujen lopuksi, se on vain bisnestä.