Wiin tähtäysteknologia on johtanut useiden valopistoolipelien kääntämiseen laitteelle. Tämän varsin monotonisen lajityypin parhaimmistoon kuuluva Resident Evil: The Umbrella Chronicles taas oli aivan uusi peli, joka ravisteli vanhoja perinteitä ilman kolikkopelitaustan painolastia tarjoamalla runsaasti vaihtelua ja valintoja. Pitkän linjan valopyssysarja House of the Deadin uusin osa Overkill tulee myös suoraan Wiille.
Sarjan aiemmat osat ovat juustoisen juonen ja dialogin kruunattuja kuninkaita, eivätkä suinkaan tarkoituksella. HOTD: Overkill yrittääkin repiä huumoria tästä yrittämällä vetää tyylinsä täysin överiksi, osittain siinä jopa onnistuen. Pelin paras idea onkin sen presentaatio, jossa Tarantinon ja Rodriguezin pinnalle nostama Grindhouse-elokuva elää ja voi hyvin. Jo alkudemossa ja valikoissa heiluvat vähävaatteiset naiset 1970-luvun soundien tahtiin ja tarinamoodin seitsemän kenttää esitellään kuin eksploitaatioelokuvien trailerit aina syväkurkkuista miesääntä myöten. Pelinkin aikana ruudun päällä on kulunutta filmiä kuvaava filtteri ja mainion funkyt musat pauhaavat.
House of the Deadit ovat aina omanneet poikkeuksellisen huonot ääninäyttelijät, mutta yllättäen Overkillin äänet ovatkin jopa B-luokkaa. Pelissä seurataan mystisen agentti G:n ja törkysuisen etsivä Isaac Washingtonin edesottamuksia klassisissa kauhuympäristöissä, kuten kummituskartanossa, vinksahtaneessa sirkuksessa sekä salaisessa laboratoriossa, ja kirosanakeskiarvo on kevyesti yli yksi per lause. Pelintekijät varmasti suunnittelivat tätä verbaalitykitystä kieli poskessa, mutta useimmiten homma vaikuttaa niin totiselta, että läpille on vaikea nauraa ja kyllästyminen uhkaa varsin nopeasti.
Ammu jo!
Pelin tarinatila kestää valopyssypelille varsin kunnioitettavat muutaman tunnin. Tässä pelimuodossa jatkomahdollisuuksia on loputtomasti, pisteiden puolituksen hinnalla. Storyn jälkeen aukeaa myös Director’s Cut osio, jossa samoja kenttiä pääsee pelaamaan hieman muunnelluilla kulkureiteillä, ja jatkomahdollisuudet on rajattu kolmeen. Tämän enempää uudelleenpeluuviihdettä pelissä ei olekaan, sillä yllättäen kentät eivät sisällä mitään haarautuvia reittejä. Pärjäämällä hyvin pääsee pelin arkistoista avaamaan kuvia, videoita ja musiikkia, ja kaiken avaaminen viihdyttääkin sille omistautuvia hyvän tovin. Kaverin kanssa kaikki on toki hauskempaa, ja pelin kolmea minipeliä pääsee roiskimaan jopa neljän pelaajan voimin.
Mielenkiintoa pelaamiseen tuo sen asesysteemi, jossa voit kantaa mukanasi kahta asetta. Kenttien mallikkaasta läpäisystä saa rahaa, jolla ostaa lisäaseita sekä parantaa näiden ominaisuuksia, kuten vauriota, rekyylin poistoa ja latausnopeutta. Oletusarvoilla ruutu kun pomppii rajusti jokaisen laukauksen jälkeen, ja väärin ajoitettu lataustauko antaa vihollisille ikkunan kahdellekin iskulle. Aseiden päivittäminen onkin suurimpia motivaattoreita tasapaksujen kenttien uudelleenläpäisyyn.
Ulkoisesti pelissä on joitakin hienoja efektejä kuten elokuvamaista syvyysvaikutelmaa, mutta hahmomallit ovat todella rujoja ja ympäristöt yksinkertaisia. Kulunut filmi -filtterikään ei peitä alleen tylsiä tekstuureja. Aika ajoin peli tosin onnistuu ilahduttamaan verisillä osumillaan, kun päät räjähtelevät ja kylkiluut lentävät läpi punaisten pilvien. Peli vain hidastelee ja nykii aika ajoin, kun ruutu on täynnä toimintaa. Harmia aiheuttaa myös pelin kamera, jonka nopeat heilahdukset saattavat aiheuttaa osumasarjan katkeamisen, kun olet juuri ampumassa. Kameraa voi hieman liikutella rajojensa ulkopuolelle, jotta esineiden, kuten kranaattien ja ensiapulaukkujen, poimiminen olisi helpompaa.
Grindhouse-tyyli on toteutettu hyvin, mutta lopputulosta vaivaa hienoinen tylsyys. Vasta viimeisen kentän juonenkäänteet olivat jo kunnolla hykerryttävää tasoa. The House of the Dead: Overkill ei ole huono peli, mutta sen kaikki osa-alueet on jo tehty paremmin ja näyttävämmin Resident Evil: The Umbrella Chroniclesissa. Sellaisenaan sitä voi suositella vain valopyssypelien suurkuluttajille.