Marvelin sarjakuvasankari Hulk, tuo raivon ruumiillistuma, ei ehkä ole ollut pelien aiheena yhtä suosittu kuin Hämähäkkimies tai X-mutantit, mutta silti gammajätin tuhoisia seikkailuja on nähty peleissä melko paljon. Silti yksikään peli ei tätä ennen ole onnistunut tavoittamaan Hulkin raivoisaa olemusta oikein, eikä yhdessäkään pelissä Hulkilla pelaaminen ole tuntunut oikealta. Vasta nyt, Radical Entertainmentin ollessa toista kertaa asialla saavat pelaajat maistaa, miltä tuntuisi omistaa Hulkin raivo ja mittaamattomat voimat.
Edellinen Radical Entertainmentin tekemä Hulk-peli nähtiin pari vuotta sitten, ja se perustui samana vuonna ensi-iltansa saaneeseen Ang Leen Hulk-elokuvaan. Kyseistä peliä rasittivat Hulkin alter egolla Bruce Bannerilla pelatut surkeat hiippailuosiot sekä Hulk-toimintakohtausten rajoittuneisuus. Pelaaja ei saanut tuntua siitä, että hän ohjasi yli-inhimillisen voimakasta ja tuhoutumatonta jättiä. Hulkin raivossa on kyse vapaudesta, eikä peli sitä tarjonnut.
Uudessa Hulk-pelissään Radical on tehnyt oikeita ratkaisuita ja heittänyt Bannerin hiippailutehtävät roskakoriin ja ottanut tavoitteekseen täystuhon sekä vapaan pelattavuuden.
Grand Theft Hulk
Ultimate Destruction ei perustu Hulk-elokuvaan, eikä suoranaisesti mihinkään sarjakuvien juonikaarenkaan, vaikka sen takana onkin sarjakuvan käsikirjoittajia. Pelin tarinassa Bruce Banner yrittää – jälleen kerran – päästä eroon sisäisestä hirviöstään, tällä kertaa tohtori Samsonin avustuksella. USA:n hallitus heittää kuitenkin kapuloita rattaisiin Hulkia ja Banneria jahdatessaan.
Peruskaurainen tarina ei suoranaisesti säväytä, mutta antaa kuitenkin tarvittavat syyt Hulkilla riehumiseen. Hulk-faneille tarina vilisee myös lukuisia viittauksia ja muita pikkujuttuja bongattavaksi.
Ultimate Destructionin viehätyksen salaisuus perustuu täystuholle sekä sen hyvin rytmitetylle eskalaatiolle. Pelimaailma on myös rakennettu niin, että pelaajat pääsevät tuhomaan lähes kaiken mikä näkyy. Pelaaminen on vapaata. Hulkilla voi mielensä mukaan riehua pelin kaupungissa ja autiomaassa Grand Theft Auto -pelien tapaan valiten itse tehtävät, joita haluaa suorittaa. Tarinatehtävät tietenkin vievät peliä eteenpäin, mutta pelaajat voivat myös suorittaa kaikenlaisia sivuhaasteita tai sitten vain aiheuttaa kaoottista tuhoa ilman sen suurempaa tarkoitusta.
Aivan kuten Activisionin Spider-Man 2 – jota tämä peli muuten hämmästyttävän paljon muistuttaa – Ultimate Destruction sisäistää täydellisesti sen, mistä sen sankarissa on kyse ja tarjoaa saman tunteen myös pelaajalle. Hulkia ei pysäytä pelissä mikään, eivät autot, puut, bussit, tankit, jalankulkijat, kivet, ohjukset tai edes talot. Hulk puskee, lyö ja loikkii tiensä läpi mistä vain. Pelatessaan Ultimate Destructionia pelaaja todella tuntee olevansa jättiläisen loikkia tekevä, raivon täyttämä kolossi, jonka edessä kaikki hajoaa, räjähtää tai menee palasiksi. Koska kyse on kuitenkin videopelistä, voi Hulk silti väsähtää ottaessaan liikaa vahinkoa vastustajien aseista.
Hulk lyö, Hulk tuhoaa!
Tuhoaminen pidetään mielenkiintoisena nerokkaalla ratkaisulla, jossa Hulkille ja pelaajalle avautuu pelin edetessä uusia, entistäkin näyttävämpiä liikkeitä ja hyökkäyksiä. Aluksi vihreä jätti osaa vain loikkia, puskea, heitellä esineitä ja taitaa vain muutaman perushyökkäyksen. Tehtävistä ja tuhoamisesta saatavilla pisteillä voi kuitenkin ostaa lisää liikkeitä, joita on hurja määrä.
Alun perusliikkeiden jälkeen tekeminen monipuolistuu nopeasti. Pian Hulkilla voi taivutella busseista itselleen metallikilpiä, lyödä ohjuksia sivuun kuin kärpäsiä, viskoa romutettuja antennimastoja kuin keihäitä, romuttaa autoja ja muovailla niistä isot rautanyrkit, käyttää kivenmurikoita jättiläismäisinä keilapalloina ja aiheuttaa gammaraivoisella superlyönnillä pienen maanjäristyksellä.
Ainoa pieni pettymys on talojen tuhoaminen. Ne saa kaikki toki romutettua, mutta ei palasissa. Niinpä talot ovat Hulkin käsittelyssä joko ehjiä tai romahtavat siististi kasaan tarvittavan hakkaamisen jälkeen. Kaiken muun tuhon vapauden hemmottelemana pelaaja olisi toivonut voivansa esimerkiksi vain juosta talojen läpi jättäen jälkeensä Hulkin mentävän aukon.
Eteneminen on rytmitetty loistavasti. Liikkeitä voi ostaa lisää tasaisesti, ja niiden oppiminen vaatii hetken, minkä jälkeen saakin taas uusia liikkeitä. Uutta on koko ajan, ja pelaaminen pysyy tuoreena. Ohjauskin istuu toimintaan kuin vihreä nyrkki tankin kylkeen.
Alku tosin tuntuu jälkeenpäin hieman hitaalta, mutta sitähän ei voi peliä aloittaessaan tietää. Huippupisteensä peli saavuttaa puolivälin jälkeen, kun tuholiikkeiden valikoima on suuri ja monipuolinen.
Kenelle soitat?
Onkin hyvä, että uusia liikkeitä tulee koko ajan lisää, sillä itse tehtävät eivät ole tavoitteiltaan kovinkaan vaihtelevia. Koska Hulk ei ole Solid Snake tai Sam Fisher, edellyttää jokainen tehtävä enemmän tai vähemmän jonkin tuhoamista tai suojaamista hyökkääjät tuhoamalla. Takaa-ajotehtävissä Hulkin raivo tarttuu ikävästi myös pelaajiin, sillä ne ovat yleensä turhauttavan vaikeita.
Hulkin vastustajakaarti on monimuotoinen. Sotilaat, helikopterit ja tankit ovat lähinnä häiritseviä itikoita, mutta massana vaarallisia. Hulkbuster-robottihaarniskat, ohjustankit ja muut Hulkbuster-joukot ovatkin sitten jo astetta hankalampia vastuksia, puhumattakaan supervoimaisista päävastustajista.
Audiovisuaalisesti Ultimate Destruction ei täysin vakuuta, ainakaan testatussa PlayStation 2 -versiossa. GTA-pelien tavoin avoin pelimaailma ja kaiken tuhomahdollisuus vievät tehoja ulkoasusta. Itse Hulk lukuisine erikoishyökkäyksineen on kuitenkin mallinnettu yksityiskohtaisesti, ja peli pyörii koko ajan tasaisesti.
Ultimate Destruction on viihdyttävä toimintapaketti, jonka tekijät ovat tajunneet, mistä sen nimikkohahmossa on kyse ja rakentaneet sen ympärille toimivan rähinälaatikon. Mistään viikkojen peli-ilosta ei silti ole kyse, sillä ekstroineenkin pelin on ohi parhaimmillaan muutamassa illassa. Suositellaan erityisesti kaikille tuhoterapiaa kaipaaville.
Pure huulta
Hulk on seikkaillut peleissä jo 1980-luvulla tekstipelivillityksen aikoihin. Adventure International teki ja julkaisi vuonna 1984 tekstiseikkailun nimeltä Questrobe featuring The Incredible Hulk. Questrobe-sarja sisälsi Hulkin lisäksi Hämähäkkimies- ja Ihmeneloset-tekstipelit.
Jokaisen pelin mukana tuli aiheeseen liittyvä Marvelin sarjakuva, ja pelejä oli tarkoitus julkaista kaikkiaan 12 kappaletta, mutta niitä tehtiin vain neljä pelintekijän lopettaessa toimintansa Ryhmä-X-pelin tekemisen aikana. Kyseinen peli julkaistiin vuosia myöhemmin Marvel Fanfare –nimikkeen alla.
Questrobe-pelit olivat tekstiseikkailuina varsin mainioita ja pystyivät ottamaan vastaan kaksisanaisia tekstikomentoja ja esittämään kysymyksiä. Hulk-seikkailu alkoi tuolista, johon Bruce Banner on sidottu. Eteenpäin ei pääse, ennen kuin tajuaa muuttua Hulkiksi puremalla huulta.
Pelien luoja Scott Adams laittoi kaikki tekemänsä Questrobe-pelit nettiin ilmaisjakeluun joitakin vuosia sitten, joten niitä kannattaa googlettaa, jos nostalgiset tekstiseikkailut kiinnostavat.
Hulk lihassa
Hulk on ainoa Marvelin sarjakuvasankari, joka on siirtynyt myös tv-sarjamuotoon onnistuneesti. Hulk-televisiosarjaa tehtiin vuosina 1978–82.
Sarjan tuottajat harkitsivat Hulkin rooliin alun perin Arnold Schwarzeneggeriä, mutta hän oli heistä liian lyhyt. Rooli annettiin James Bond -elokuvien Jawsina tunnetuksi tulleelle Richard Kielille, mutta hänet vaihdettiin pian pilottijakson kuvausten alkamisen jälkeen, sillä tuottajien mielestä hän ei ollut tarpeeksi lihaksikas. Roolin sai lopulta kuuluisa kehonrakentaja-näyttelijä Lou Ferrigno, joka näytteli Hulkia koko sarjan ajan sekä kolmessa sen pohjalta tehdyssä tv-elokuvassa.
Hulkin alter egoa David Banneria tv-sarjassa näytteli edesmennyt Bill Bixby. Bannerin hahmon etunimi vaihdettiin Brucesta Davidiksi, koska Bruce oli tuottajan mielestä liian ”homomainen”.