The Last Story

The Last Story on peli, joka vahvistaa Xenoblade Chroniclesin jälkeen vakiintunutta Wiin roolipelikuninkuutta. Se minkä konsoli valikoiman koossa häviää, se toden totta voittaa laadussa. Vaikka The Last Storysta uupuukin Xenobladelle ominainen pelimekaaninen innovatiivisuus ja hengästyttävä laajuus, on se tarinana hieno, tyylikäs ja kaunis.

29.2.2012 23:45

Tekijä: Mistwalker / AQ Interactive
Julkaisija: Nintendo
Myynnissä: Nyt
Pelikoneet: Wii
Moninpeli: Kyllä
Samalla koneella: Ei
Verkossa: 2–4

Toiseksi viimeinen tarina

Kun aikoinaan kuulin Final Fantasyjen isän Hironobu Sakaguchin luotsaavan uutta Mistwalker-studiota, olin onneni kukkuloilla. Kuinka Sakaguchin ja sarjan hovisäveltäjä Nobuo Uematsun yhteistyö voisi poikia mitään muuta kuin täydellisyyttä?

Niinpä yllätys olikin melkoinen, kun Mistwalkerin kaksi ensimmäistä roolipeliä, Blue Dragon ja Lost Odyssey, olivat perinteistäkin perinteisempiä ja melko mieleenpainumattomia roolipelejä. Lost Odyssey on tosin näihin päiviin saakka pysynyt yhtenä nykysukupolven parhaista konsoliroolipeleistä, mutta tämä kertonee lähinnä enemmän siitä, millaisessa tilanteessa lajityyppi tällä hetkellä on.

Wii U:n edellä viimeisiä hetkiään viettävästä Nintendon Wii-konsolista on kuitenkin vanhoilla päivillään tullut todellinen yllättäjä. Xenoblade Chronicles on tämän konsolisukupolven paras roolipeli ja helposti yksi viime vuoden parhaita pelejä. Myös Mistwalkerin Wii-seikkailu The Last Storysta on kuulunut pelkkää hyvää. Ja nyt kun peli on viimein saatu Eurooppaan, en voi kuin vahvistaa huhut. The Last Story on loistava.

The Last Story sijoittuu uniikkiin fantasiamaailmaan, Lazulis-nimiselle saarelle. Pelaaja saa luotsattavakseen Zael-nimisen palkkasoturin ja tämän sekalaisten kollegojen muodostaman retkueen. Mitättömillä hanttihommilla alkava seikkailu saa nopeasti yllättäviä käänteitä, ja pian Zael ystävineen huomaakin olevansa toteuttamassa sekä vanhaa profetiaa että Lazuliksen hallitsijan suuruudenhulluja suunnitelmia.

Vaikka peli tapahtuu pääosin yhdellä ainoalla saarella, jossa on yksi ainoa kaupunki, on pelimaailmaan saatu yllättävää syvyyttä. Lazulis on kaupunkina hengittävä, tunnelmallinen ja täynnä mitä erilaisimpia sivutehtäviä ja kerättäviä salaisuuksia. Kun ympäristöt pysyvät tuttuina, myös kaupungin asukkaisiin ehtii seikkailun aikana muodostamaan täysin uudentyyppisen suhteen.

Persoonien kokoontuminen

The Last Storya ja aiempaa nimekästä Wii-roolipeliä Xenoblade Chroniclesia ei ole kovinkaan tarkoituksenmukaista verrata, sillä ne ovat keskenään kuin yö ja päivä. Siinä missä Xenoblade keskittyi laajoihin alueisiin ja hillittömään määrään sivutehtäviä, on The Last Story tarina- ja hahmokeskeinen kokemus.

Vaikka reilu osa The Last Storyn sisällöstäkin on vapaaehtoisia sivutehtäviä, on kyseessä silti ensisijaisesti kirjan muotoon luotu tarina. Peli on jaettu lukuihin, jotka saattavat olla tietyssä paikassa tapahtuvia keskustelupainotteisia rupeamia tai sitten pitkiä luolastoja. Käytännössä lineaarinen, persoonallisen kertojaäänen johdattelema tarina kuitenkin tuntuu hyvän rytmityksen takia huomattavasti epälineaarisemmalta kuin mitä se tosiasiassa on.

Iso osa The Last Storyn hienoudesta tulee sen hahmoista. Pelin hahmot pahiksista sankariryhmän jäseniin ovat kaikki varsin mieleenpainuvia persoonallisuuksia, joiden kohtalosta alkaa ihan oikeasti välittää. Koska sankariryhmän jäsenet juoksevat perässä koko ajan eivätkä vain taisteluissa ja välianimaatioissa, myös heidän vuorovaikutuksensa luo tunnetta useamman ihmisen seikkailusta.

Tällä osastolla on siis onnistuttu erinomaisesti, eikä vähiten loistavasti toteutetun ääninäyttelyn ansiosta. Ainoa mussutus tällä osastolla tulee siitä, että japaninkielistä ääniraitaa ei ole mukana. Tuskaa tosin helpottaa se, että englanninkielinen miehistö suoriutuu tehtävästään paremmin kuin hyvin. Audiopuolen kruunaa lajityypin konkarisäveltäjä Nobuo Uematsun kaunis ja tunnelmallinen musiikki.

Viiden elämän varassa

Vallitsevaa trendiä mukaillen myös Mistwalker on viimein lähtenyt reaaliaikaisen taistelun kelkkaan – ja onnistuu heti ensimmäisellä kerralla täydellisesti. The Last Storyn taistelut ovat eeppisiä ja parhaimmillaan hyvinkin taktisia mittelöitä.

Usein mukana on neljä, viisi tai jopa sitä useampia taistelijoita, jotka toimivat suhteellisen järkevästi jopa itsenäisesti. Tietyn pisteen jälkeen niille voi kuitenkin antaa komentoja yksinkertaisella mutta toimivalla ohjausjärjestelmällä.

Lisäksi taisteluun tuo oman mausteensa päähenkilö Zaelin Gathering-taito. Kyseessä on jonkinlainen äärimmilleen vedetty versio verkkoroolipeleistä tutusta taunt-ominaisuudesta. Se nostaa Zaelin kestävyyttä, hidastaa vihollisia ja saa nämä kaikki Zaelin perään. Gatheringin oikeaoppinen käyttö on taktikoinnissa avainasemassa, sillä monet ominaisuudet avautuvat vasta tässä tilassa.

Kuolema ei pelissä ole mitenkään lopullinen. Jokaisella taistelijalla on viisi elämää, ja lukua otettuaan he ponkaisevat ylös omatoimisesti. Gathering päällä läheltä kipittävä Zael kuitenkin herättää taistelijat henkiin entistä voimakkaampina. Loputtomiin tätä ei kuitenkaan voi harrastaa, sillä jokaisella taistelijalla, myös Zaelilla, on käytössään ainoastaan viisi elämää. Zaelin elämien loppuminen merkitsee automaattista pelin loppumista.

Ei sillä, että tämä olisi katastrofi. Peli tallentaa itsensä käytännössä ennen jokaista taistelua, minkä lisäksi tallennuspisteitä on tarjolla enemmän kuin tarpeeksi. Pelin vaikeustaso on hiottu varsin miellyttäväksi, eikä kokemusta suoranaisesti tarvitse keräämällä kerätä.

Onnen kukkuloilla

The Last Story on peli, joka vahvistaa Xenoblade Chroniclesin jälkeen vakiintunutta Wiin roolipelikuninkuutta. Se minkä konsoli valikoiman koossa häviää, se toden totta voittaa laadussa. Vaikka The Last Storysta uupuukin Xenobladelle ominainen pelimekaaninen innovatiivisuus ja hengästyttävä laajuus, on se tarinana hieno, tyylikäs ja kaunis.

Varsinaisia ongelmia The Last Storyssä ei ole. Noin 30 tunnin mittainen tarina ei tunnu missään välissä väkisin venytetyltä, ja pienet tarinalliset epäloogisuudet ja pelin sympaattinen tapa avata sankarittarien bikinitila hyvin varhaisessa vaiheessa menevät molemmat japanilaisen mielenlaadun piikkiin. Ei tietenkään sillä, että bikinipukeisissa animepimuissa olisi mitään vikaa.

Suurimmat marinat tulevatkin jälleen kerran teknisestä alustasta. Wii-peliksi peli on toki kaunis, mutta komponenttikaapelillakin ulkonäkö jää kauas muilla konsoleilla pyörivistä kilpailijoista. Lataustauot sentään ovat pysyneet varsin inhimillisinä, vaikka mitään kiintolevyasennusta ei Wii-pelille olekaan tarjolla.

The Last Storyn nimi – viimeinen tarina – huokuu toivottavasti samanlaista ironiaa kuin aikoinaan Squaresoftin viimeiseksi peliksi tarkoitettu Final Fantasy. Vaikka The Last Storyn jatko ei millään tasolla olekaan vielä varmistunut, on peli silti lohdullinen muistutus yhdestä asiasta: Sakaguchilla on edelleen homma hanskassa, vaikka välillä ehdinkin luulla jotain muuta.

8/10
Lisää luettavaa