Niin pimeitä rinnakkaisulottuvuuksia, eri aikakausia, muotoa muuttavia naamioita kuin tyrskyäviä meriäkin kolunnut Legend of Zelda -sarja palaa DS:lle poikkeamalla tavanomaisesta maailmankuvastaan. Ikivihreän legendan maisemissa puksuttaa nimittäin ihka oikea höyryveturi. Perusvarmasta Zelda-kaavastaan huolimatta Hyrulen valtakunnan uusi pikalinja on yksi suurimmista kapuloista The Legend of Zelda: Spirit Tracksin rattaissa.
Noin sata vuotta Wind Wakerin ja Phantom Hourglassin jälkeen sijoittuvassa tarinassa Linkin uusin inkarnaatio on Hyrulen tuorein veturinkuljettaja. Ikävä kyllä härveleitä kannattelevia maagisia kiskoja on kadonnut ympäri valtakuntaa. Kiitos kuuluu petolliselle kansleri Colelle ja kätyri Stavenille, jotka junailevat raiteita ylläpitävän Henkien tornin tuhoa demonikuningas Malladuksen vapauttamiseksi.
Konnien katalat suunnitelmat edellyttävät myös prinsessa Zeldan hengen erottamista ruumiistaan, minkä myötä Link saa leijailevan teiniprinsessan aisaparikseen. Mielenkiintoisista lähtökohdista huolimatta varsinaiset juonikuviot ja konnat jäävät jopa vaisummiksi kuin edeltäjässään Phantom Hourglassissa, joka sekin kärsi hieman sivutarinamaisesta otteesta. Spirit Tracks jatkaa Phantom Hourglassin tutuksi tekemää ja mielipiteitä jakavaa kosketuskynäohjausta, joka loistaa yhä nokkelissa pulmatilanteissa, mutta ajaa asiansa vain tyydyttävästi taistelutilanteissa. Kahakoiden ajoittainen epätarkkuus näppäinohjaukseen verrattuna lienee yksi syy, miksi myös uudemman kosketuskynä-Zeldan taistelut keskittyvät haasteen sijaan hauskuuteen. Pulmapuolella moista puutetta ei niinkään ole, vaan harmaita aivosoluja työllistetään useilla kutkuttavilla sokkeloilla.
Linkin apuna toimii alati kasvava esinevalikoima, jonka bumerangi- ja jousipyssylinjaus taipuu uusiinkin kikkoihin, kuten jäisten reittien luomiseen. Ainoina selkeinä miinuksina mainittakoon DS:n mikrofoniin puhaltamista vaativat tuuletin ja huilu, jotka reagoivat yli-innokkaasti myös julkisen liikenteen meluun.
Raideräiskintää
Mielenkiintoista kyllä, pelin keskusluolastona toimiva Henkien torni nostaa itse prinsessa Zeldan tärkeäksi pulmaelementiksi. Aavemainen neitokainen kykenee loikkaamaan tornia vartioivien Phantom-ritareiden panssareihin, jolloin otuksia voidaan liikuttaa piirtämällä etenemisreittejä bumerangin heittoradan tavoin.
Henkien torni onkin koko pelin parasta antia, sillä tavanomaisista luolastoista poiketen sankariparin yhteistyötä vaativat pulmat tuntuvat uusilta ja vaihtelevilta. Vaikka samaiseen rakennukseen palataan useampaan otteeseen, Phantom Hourglassin Merikuninkaan temppelistä poiketen samoja alueita ei jouduta koluamaan useampaan otteeseen eikä vastassa ole turhauttavia aikarajoja. Siinä missä Spirit Tracks onnistuu edeltäjiensä tavoin mainiosti luolastoissa, vaeltaminen Hyrulen tuppukylien välillä on usein uuvuttavan väkinäistä. Veturilla ajeleminen on juuri sitä, miltä se kuulostaakin, eli raiteilla liikkumista. Toki etenemisreitti on piirrettävä itse ja vihollisia päästään ampumaan kanuunalla Phantom Hourglassin höyrylaivan tavoin, mutta raiteilta ei vaihdeta määränpäätä yhtä vapaasti ja nopeasti kuin avomerellä. Uuden Hyrulen tutkiminen ei olekaan enää niin vetoavaa, kun hetken mielijohteen iskiessä ei pääse haluttuun määränpäähänsä täysin vaivattomasti.
Huomiota herättäneestä veturi-ideastaan huolimatta Spirit Tracks jää hieman persoonattomaksi Zelda-peliksi, jonka tarina ja sarjalle ominaiset tutkimuselementit eivät ole aivan totutulla tasolla. Muutamista harha-askelista huolimatta uusin Legend of Zelda on kuitenkin takuuvarmaa taskukonsoliviihdettä.