Pyöreän pöydän ritarit pimeyden sydämessä
Kratosin kahdesti käsikonsoleille tuoneen Ready At Dawnin iisakinkirkko The Order: 1886 on paitsi yksi vuoden odotetuimpia pelejä, myös yksi vaikeimpia arvosteltavia miesmuistiin. Miksi? Koska se rikkoo pelisuunnittelun kultaista sääntöä nostamalla kerronnan pelattavuuden ylle – ja tekee sen tyylillä.
The Order maalaa vaihtoehtoisen todellisuuden kankaalleen kuvajaisen murroskautta elävästä Lontoosta, jonka hämyisillä kujilla vaanii ihmiskasvojen taakse piiloutuvia hirviöitä. Poliisivaltioksi taantuneen äiti Englannin turvallisuuden selkäranka on kuningas Arthurin perustama ritarikunta, joka suojelee saarivaltiota kotoisilta, ulkoisilta ja yliluonnollisilta vihollisilta. Graalin maljasta elinvoimaa särpivät ritarit ovat suojelleet kuolevaisten maailmaa vuosisatojen ajan, mutta sortoon kyllästyneet kadunmiehet ja -naiset ovat perustaneet vastarintaliikkeen ja käyneet avoimeen sotaan valtiovaltaa vastaan.
Pelin päähenkilö on jämeräleukainen ritariveteraani Grayson – arvonimeltään Galahad –, jonka laveiden hartioiden taakse pultatun kameran eteen levittäytyy uuden konsolisukupolven kenties näyttävin toimintaseikkailu. Tyylillisesti The Order on Unchartedin ja The Last of Usin hengenheimolainen, elokuvamaisesti etenevä elämysmatka, jonka huiput ja suvannot on rytmitetty hyvällä maulla tarinan ehdoilla. Pelillisesti palettiin on valikoitu hyvinkin tuttuja sävyjä suojaräiskintöjen perimästä. Polvenkorkuisin näköestein täplitetyillä tappoalueilla pelaajan tähtäimen eteen vyörytetään massoittain vihollisia, kunnes tulitus taukoaa ja mukulakivinen tie johdattaa kohti seuraavaa koitosta.
Tarjolla oleva aseistus on suurelta osin melko konservatiivista ja ajankuvaan sopivaa, mutta koska ritarikunnan varusteista vastaa itse keksijänero Nikola Tesla, arsenaaliin mahtuu myös muutama nokkelampi läpsykeppi. Vinoon kasvaneita makuhermojani helli etenkin kaksivaiheinen lämpökivääri, jonka ensimmäinen tulimoodi sylkee ilmoille räjähdysherkän kaasupilven, jonka kakkosliipaisimen alta löytyvä valoammus sytyttää. Aseen sielunelämässä on myös hyppysellinen strategista suunnittelua, sillä kaasupilvi räjähtää herkästi myös esimerkiksi vihollisen aseen suuliekistä.
Välimatkat tulitaistelujen välillä ovat toisinaan todella pitkiä, sillä räiskintä näyttelee The Orderissa kaikkea muuta kuin keskeisintä roolia. Rauhan hetket täyttyvät hahmojen välisestä dialogista ja maltillisen verkkaisesti etenevästä tarinankuljetuksesta. Hiljalleen pelkästä kapinallisten kitkemisestä salaliittojen murtamiseen rönsyilevä juoni kuljettaa Galahadin kumppaneineen Lontoon metroverkoston suonistoista aina taivaalle asti. Maisemien ripeähköstä vaihtumisesta huolimatta peli etenee kuin kiskoilla, mutta nykyisellään ylikansoitetun hiekkalaatikkogenren vastapainoksi The Orderin militantti suoraviivaisuus on suorastaan virkistävää.
Harmillisesti pelistä ei löydy kimppapelimahdollisuutta, vaikka Galahadin remmissä viihtyy vähintään yksi taistelutoveri lähes koko pelin ajan. Ihmiskaverin puute korostuu entisestään siksi, että tekoälyn ohjastamista apureista on osapuilleen yhtä paljon hyötyä kuin laastarista lavantautiselle. Ympäriinsä vipeltäminen ja seinien rei’itys kanssataistelijoilta kyllä onnistuu, mutta vihollisrivien harventaminen on lähes tyystin Galahadin keikka. Sivuhahmot ovat mukana lähinnä tarinan takia, mutta pieni ÄO-lisäke olisi tehnyt ihmeitä immersiolle.
Pelin bravuuri ja todennäköisesti mielipiteitä tiukimmin jakava ominaisuus on pelattavan materiaalin, välivideoiden ja pikapainalluksia edellyttävien reaktiokohtausten summittainen yhdisteleminen saumattomaksi kokonaisuudeksi. Siinä missä vertauskelpoiset God of War– ja Uncharted-sarjat sijoittavat juonta kuljettavat tarinaleikkeet ja näppäinherkkyyttä koettelevat reaktiokohtaukset varsinaisen pelillisen sisällön reunamille, The Order upottaa ne erottamattomaksi osaksi tapahtumien kulkua. Peli tuntuu toisinaan mediasisällölliseltä kokeilulta, jossa erilaisia ilmaisumuotoja on yhdistelty mahdollisimman sulavalinjaisesti niin, että aktiivisen ja passiivisen osanoton raja-aidat kaatuvat toistensa päälle. Uskallankin väittää, että sitten Heavy Rainin ei ole nähty peliä, joka soveltuu yhtä tasapuolisesti sekä pelaajalle että sivustakatsojille.
Edellisen lauseen sisältö kiteyttää myös The Orderin tarjonnan merkittävimmän vedenjakajan, jonka äärellä ostopäätöstä tulee puida. Pelin hanakkuus siirtää kontrolli pelaajalta pikseleille voi olla varsinkin suoritushenkisimmille pelaajille punainen vaate, etenkin kun välipätkiä ladotaan pelitapahtumien lomaan kuin liukuhihnalta. Toisaalta on myös nostettava hattua Ready At Dawnille siitä, kuinka saumattomasti tapahtumat etenevät pelitilanteesta videoleikkeeseen ja takaisin.
Julkaisun kynnyksellä internetissä levinneet huhut pelin kestosta osoittautuivat huuhaaksi, joskin innokkaampi ritarikokelas nakuttaa pelin läpi yhdeltä istumalta. Outoa kyllä, The Order tuntuu eriskummallisella tavalla alle kymmentuntista kestoaan pitemmältä, mistä lie ensisijaisesti kiittäminen taistelun sykettä koettelevaa intensiteettiä ja tarinan jäntevän raskasta poljentoa. Tummanpuhuvaan, peribrittiläiseen rautaleukaisuuteen luottava kerronta on yliluonnollisista fantasiaelementeistään huolimatta lähempänä Koleaa taloa kuin Torchwoodia.
The Order elää ja hengittää tarinansa voimalla, joten on harmillista, että lakonisen lauhkea käsikirjoitus uhkaa toistuvasti kompastua omaan verkkaisuuteensa. Ritarien ja kapinallisten välinen kärhämä valtaa näyttämön liian pitkäksi aikaa tarinakaaren suurempien säkeiden näivettyessä taka-alalla. Kun tarina saa vihdoin siivet selkäänsä, juonivyyhdin langanpätkät solmitaan yhteen nopeammin kuin mummomafian päiväkahveilla. Pelaajan takaraivoa nakertaa toistuvasti sellainen tunne, kuin jokin merkittävä yksityiskohta tarinasta olisi jäänyt pimentoon. Lopputekstien kohdalla olo on kuin olisi tapittanut lupaavan tv-sarjan ensimmäisen kauden puoliväliin.
The Order: 1886 tuntuu toisinaan kuin silmänkääntäjältä, joka on värvännyt pelaajan osaksi lavaesitystään. Pelaajan rooli tapahtumien edistäjästä passiiviseksi seuraajaksi ja takaisin vaihtuu sekä niin usein että niin suvereenin sujuvasti, että varsinkin elämysmatkoja arvostava ohjaimen jatke jumittuu ruudun ääreen kuin miekka kiveen. Ongelmakohdaksi kiteytyykin se, kuinka varauksettomasti pelaaja kykenee antautumaan tapahtumien vietäväksi ja kuinka esteettömästi The Orderin tarinan antaa kahmaista otteeseensa.
7/10
Toimintaseikkailun kuosiin puettu interaktiivinen elämysmatka kurottaa uusiin korkeuksiin ja osittain tavoittaakin ne.
Jason Ward