Puistossa ilta viilenee
Norjalaisen Funcomin The Park on omituinen tapaus. Se ottaa vauhtia studion muutama vuosi sitten julkaisemasta The Secret World -mysteeriroolipelistä. Pelien yhteys näkyy lähinnä tuttuina maisemina: The Park alkaa, kun yksinhuoltajaäiti Lorraine kadottaa lapsensa roolipelissäkin nähtyyn Atlantic Island Park -huvipuistoon. Pitkin puistoa löytyy sattuvasti sijoiteltuja lehtileikkeitä ja todistajanlausuntoja, jotka ovat The Secret Worldinsä nuohonneelle tuttua huttua. Leikkeet ovat kelvollisia kikkoja virittelemään öisen puiston uhkaavuuden tuntua, mutta eivät loppujen lopuksi johda mihinkään.
Peli on – anteeksi kielenkäyttöni – kävelysimulaattori. Lorraine johdatetaan puiston laitteelta toiselle, istutetaan laitteeseen ja jatketaan matkaa. Etappien välillä tämä kertoo suhteestaan poikaansa Callumiin ja siitä, millaista elämä yksinhuoltajana on. Tehtäviä pelissä ei ole, vaan laitteiden käynnistäminen nappulaa painamalla riittää. Varsinainen tarina on spoileriherkkä, eikä siitä voi sanoa juuri mitään ilman, että tulee paljastaneeksi olennaisia juonenkäänteitä. Puistopatikassa kuitenkin liikutaan kauhugenrelle uskollisesti henkilökohtaisissa demoneissa ja kaapista löytyvissä luurangoissa.
Periaatteessa The Parkin genre tipahtaa kauhulaariin, mutta peli nojaa lopulta enemmän tunnelmalliseen tarinankerrontaan kuin suoranaiseen kauhuun. Pari tuntia haukkaavan läpipeluun aikana hylätty huvipuisto ei juuri ehdi karmia. Tasaisesti sirotellut säikäytykset toimivat aina silloin tällöin, mutta niiden hutiprosentti jää harmillisen korkeaksi. Yllättäen nurkan takaa singahtava hahmo on takuuvarma temppu saada pelaaja hyppäämään, mutta useammin kuin kerran säikäytystä suorastaan odotti. Toisaalta pelin tunnelma on kohdillaan, ja epäilyttävän autiossa puistossa vaeltelu saa olon mukavan vainoharhaiseksi.
The Park ei vaadi pelaajaltaan kokemusta The Secret Worldistä, mutta ei siitä haittaakaan liene. Ilman ropen antamaa kontekstia viittaukset puistossa sattuneisiin onnettomuuksiin ja kuolemantapauksiin jäävät aavistuksen ontoiksi. Tällaisenaan ne tuntuvat silmäniskuilta, jotka on tarkoitettu jollekin muulle. Kiinnostavan sijainnin hyödyntäminen ja syventäminen kokonaan uudessa pelissä on silti vänkä idea, jota näkisi mielellään enemmänkin.
Pelin siis kävelee läpi parissa tunnissa ja luultavasti nopeamminkin, jos ei pysähdy syynäämään ympäristöä tai lukemaan puistosta löytyviä lappuja. Toisaalta on pakko kunnioittaa kehittäjää, joka uskaltaa lopettaa pelinsä ajoissa. Siitäkin huolimatta kaksi tuntia on kohtalaisen lyhyt kesto teokselle, jonka hinta pyörii hieman päälle kymmenessä eurossa. Peli nojaa kerrontaansa ja puiston mysteeristä syntyvään tunnelmaan niin vahvasti, että jälleenpeluuarvoakaan tokko liiemmälti on.
The Park on hankala tapaus. Kerronnassa on omat kuoppansa, ja Lorrainen tarina ja puiston historiaa pyörittävä toissijainen tarina jäävät ikävän irrallisiksi toisistaan. Kauhupelinä puistopatikka ei ole kummoinen, mutta vanhemmuuden vastoinkäymisiä käsittelevänä tunnelmapalana kuitenkin vilkaisemisen väärti.