1940-luvun Ranska ei ollut kiva paikka asua. Keskelle toista maailmansotaa jäänyt maa joutui nopeasti natsien valloittamaksi, ja miehitysjoukot asettuivat maahan kunnolla taloksi. Kaikkien selkäranka ei tästä katkennut, vaan terästyi innokkaaseen uhmaan. Tämä peli kertoo heistä, vastarintaliikkeen sankareista.

Videopelistä kun on kyse, pelin päähenkilönä ei toikkaroi mikään tavallinen Jacques, vaan Sean Devlin, irlantilainen kilpa-autoilija, jolla on Menneisyys. Sodan aattona traagiseksi kääntynyt autokilpailu on ajanut Devlinin pullon pohjalle Pariisiin. Hän muistelee menneitä paikallisessa kabareessa ja janoaa kostoa nykyään natsien leivissä ihmisiä kiduttavalle entiselle kilpakumppanilleen,
eversti Dierkerille.

Kostoon tarjoutuu tilaisuus, kun ranskalaisen vastarintaliikkeen edustajat tekevät Devlinille tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä: liity meihin ja voit maksaa natseille potut pottuina. Ja irlantilaisethan tunnetusti pitävät potuista.

Punaväriä maailmaan

Esikuvanaan toimineen järjestön tavoin The Saboteur kulki pitkän ja kivikkoisen tien. Erona aitoon vastarintaliikkeeseen tien päässä ei odottanut kiitosta ja kunniaa, vaan kylmä potku persuksille. Tämä on suuri harmi, sillä The Saboteur on Pandemicia parhaimmillaan. Mercenaries-pelien tavoin se on kuin sodan aikainen Grand Theft Auto.

Pelaaja pääsee heittämään keikkaa mitä ihmeellisimmille tahoille ja rellestämään pitkin natsien miehittämää Eurooppaa. Siihen ne yhtäläisyydet Pandemicin viimeaikaiseen tuotantoon sitten loppuvatkin, sillä pelin viimeistely ja yksityiskohdat ovat kuin eri planeetalta. Ei uskoisi, että sama firma julkaisi World in Frames haukkumanimen hyvin ansainneen Mercenaries 2:n viime vuonna.

The Saboteurin ennakkoon puhutuin ominaisuus oli sen graafinen tyyli, eikä suotta. Okei, teknisesti pikseleitä laskemalla peli ei ole maailman komein, mutta puhtaasti tyylistä puhuttaessa se nousee korkealle. Lähtökohtaisesti koko Ranska on synkän mustavalkoinen, kuin Sin City elokuva konsanaan. Kaikkialla sataa ja jyrkkiä värejä rikkovat vain liekkien loimu sekä punainen väri verilätäköissä ja natsien symboleissa.

Sitä verta myös nähdään, sillä peli ei säästele paukkujaan tai pelaajiaan. Jo opetteluosion aikana kaduilla näkyy liekinheittimillä taloja polttavia natseja sekä myöhemmin kuolemanryhmiä, jotka keräävät kaduilla pullikoijia autojensa lavoille tai teloittavat näitä suoraan sille seisomalleen.

Näin synkkä alku ja sarjakuvamaisen pahat viholliset toimivat suunnattomana inspiraation lähteenä. Jos et ensimmäisen puolen tunnin jälkeen vihaa natseja siinä määrin, että haluat oman pelimenestyksesikin uhalla pysähtyä ampumaan kadulla naisia ahdistelevaa öykkäriä, jossain on vikaa.

Synkkä alku on kuitenkin vain sitä: alku. Kun Sean suorittaa erilaisille tahoille tehtäviä, ranskalaiset löytävät selkärankansa ja kadonneen tahtonsa. Väri palaa maailmaan, kun yksi kaupunginosa toisensa jälkeen tarttuu Seanin esimerkkiin ja nousee vastarintaan valloittajiaan vastaan. Efekti on tyylikäs ja tehokas, sillä näin pelaaja näkee ensisilmäyksellä, missä päin kaupunkia olisi vielä tekemistä.

Avointa erinomaisuutta

Käytin aiemmin tietoisesti Grand Theft Autoa vertailukohtana The Saboteuriin, enkä vain sen takia, että molemmissa kohelletaan avoimessa pelimaailmassa. Hyvin kirjoitettu tarina on kuin Rockstarin poikien Korkeajännitys-viikonlopun jälkeen veistämää materiaalia, ja peli on oivaltanut sen GTA:n klassisista läksyistä parhaan: avoin pelimaailma on pelkkä kulissi, jos pelaaja ei saa hyödyntää sen etuja.

The Saboteurissa todellakin saa, sillä touhu on hyvin vapaata niin tehtävien valinnan kuin suorituksenkin suhteen. Kehitystiimi itse on suunnitellut pelin filosofialla ”hiljaa sisään, ryminällä ulos”. Usein onkin hyvä varastaa murhatulta natsilta univormu, jolloin voi hivuttautua huomiota herättämättä tekemään pahojaan natsien tiukimminkin vartioiduille alueille.

Toisinaan taas kannattaa vaikka varastaa panssarivaunu tai hypätä IT-tykin puikkoihin ja pistää koko natsien tukikohta ykkösellä kumoon. Tässä kohdin liittolaisille tulee käyttöä, sillä moisen perseilyn jälkeen Seanin perässä on puolet kolmannesta valtakunnasta.

Liittolaiset tarjoavat piilopaikkoja sekä vastarintatahdon noustua myös mahdollisuuden väijyttää natseja. Pakoon juoksemisen sijaan takana väijyvät koppalakit voi johdattaa muukalaislegioonan väijytyksiin, joissa Sean liittolaisineen voi teurastaa tiensä vapaaksi ja tienata samalla aimo annoksen kaupunkilaisten arvostusta.

Tehtävät itse ovat erinomaisesti suunniteltuja. Välillä sabotoidaan natsien laitoksia, toisinaan salamurhataan näiden johtohenkilöitä ja kätyreitä, toisinaan taas nyrkkeillään verivihollisen kanssa kaupungin yläpuolella palavassa zeppeliinissä.

Hetkinen, zeppeliinissä? Kyllä! Pelin suunnittelutiimin pääfilosofiana oli, ”jos se näyttää coolilta, lisätään se peliin”. Tästä johtuen peli ei olekaan täysin realistinen, vaan valitsee näyttävyyden ja hauskuuden, kun se on mahdollista. Sean kestää korkeita pudotuksia ja paranee kuoleman porteiltakin parin sekunnin piileskelyn aikana, kun taas natseilla on vähän väliä kädessään panzerschreckejä ja liekinheittimiä.

Hyvä, mutta turhan myöhään

The Saboteur on todellakin mitä mainioin peli, joka onnistuu vangitsemaan erinomaisesti sen parhaan mahdollisen avoimien pelien keskitien: vaihtoehtoja ja vapautta on riittämiin, mutta kun on sen aika, pelisuunnittelu on tiukan toimivaa ja juoni mainiota tasoa.

Jotkut ovat netissä valitelleet ennakkoon pelin tekoälyä, mutta minun mielestäni turhaan. GTA-pelien tavoin se ei ole mitenkään loistava, mutta ei sen pidäkään olla. Tällaisesta pelistä häviäisi heti kaikki hauskuus ja luova ilo, jos pelaaja ei voisi jallittaa natseja ansoihin ja kikkailla jatkuvasti aivan veitsen terällä.

Ilahduttavasti The Saboteur lunasti odotukseni. Odotin peliä kuin kuuta nousevaa siitä asti kun näin sen esittelytilaisuudessa viime keväänä. Pandemic teki sen, mihin moni ei enää uskonut ja loihti useamman kehnon pelin jälkeen esiin todellisen jalokiven, joka viihdyttää varmasti. Vaikka Saboteur ei saakaan tuekseen hillitöntä mainoskampanjaa, se on natsien murhaamisesta pitäville takuuvarma tärppi.

Tekemistä riittää

Juonitehtävien ohella Ranskasta löytyy natsien tukikohtia, tähystystorneja ja korkea-arvoisia upseereita, joita eliminoimalla Sean voi paitsi tienata rahaa, myös helpottaa elämäänsä. Pakeneminen ja riehuminen onnistuvat paljon paremmin, kun jokaisen kulman takana ei ole natsien vartiopaikkaa. Ja sitä paitsi, kuka ei nauti räjäyttäessään dynamiitilla natsien bensa-aseman kiertoradalle?

Hyvästi, Pandemic

Alun perin kahden entisen Activision-miehen perustama Pandemic tehtaili uransa alkupuolella jatko-osia ja lisenssipelejä softajätille, mutta ponnisti omilleen mainion Full Spectrum Warrior sotaälypelin myötä. Myös alkuperäistä Mercenaries-peliä muistellaan yhä lämmöllä, mutta siitä alkoivat myös tiimin ongelmat.

Tiimin myöhemmät pelit olivat bugien ja huonon suunnittelun riivaamia, ja kun heidän kehittämänsä Batman-peli listittiin pitkän ja kalliin kehityksen jälkeen, lopun merkit olivat jo luettavissa. Lopulta EA sai tarpeekseen tiimistä, jonka pelit olivat hitaita ja kalliita kehittää, eivätkä saaneet niin lämmintä vastaanottoa, että menoerät olisi voinut perustella. Lappu lyötiin luukulle 17.11.2009.

Sulkemisen jälkeen entiset työntekijät kertoivat netin keskustelupalstoilla, että Pandemicin ongelmien takana oli huono johtamiskulttuuri. Osaavien ihmisten sijaan firmassa menestyivät nuoleskelijat, eikä pomoilla ollut muutenkaan käsitystä siitä, että pelien kehitys maksoi rahaa. Virstanpylväät venyivät ja kehitysajat paisuivat kuin pullataikinat ilman, että aikaa kuitenkaan käytettiin tehokkaasti hyödyksi.

Pandemicin muisto jää silti elämään niiden muutamien tosi hyvien pelien ohella muillakin tavoilla, sillä EA aikoo julkaista Pandemicin ”ydinhenkilöiden” tuella tehtyjä jatko-osia firman peleihin. Ensimmäisenä vuorossa on tiettävästi moninpelipainoitteinen Mercs Inc.

8/10
Lisää luettavaa