Suuren luokan vesivahinko
Tulviva vesi nousee kaduille, kansa kauhistuu pakolaisaaltoa, ja sivistyksen pintasilaus liukenee tiehensä limaisen merikasvuston tieltä. Kuulostaa lähitulevaisuuden visiolta, mutta Frogwaresin etsiväseikkailu sijoittuu svengaavalle 1920-luvulle ja äkillisen tulvan takana on haihtuvan napajäätikön sijaan suuren Cthulhun heräily. Kaipa tämän voi ottaa henkisenä valmistautumisena vääjäämättömiin koitoksiin.
Kosminen kauhu H. P. Lovecraftin hengessä on peleissä taas vallan trendikästä. Vasta viime vuonna nähtiin Cyaniden tekemä Call of Cthulhu -etsiväseikkailu, jossa menneisyyden traumojen riivaama yksityisetsivä lähtee pelottavaan rannikkokaupunkiin ja näkee kummallisia näkyjä. Sherlock Holmes -peleistään tuttu Frogwares toi kesällä kauppoihin Sinking Cityn, jossa menneisyyden traumojen riivaama yksityisetsivä lähtee outoon rannikkokaupunkiin ja näkee kummallisia näkyjä. Ei Cthulhu-tarinointi ihan näin kaavamaista tavallisesti ole, mutta kaikelle on selitys. Frogwares oli palkattu alun perin juuri Call of Cthulhun tekijäksi, kunnes rahoittaja vaihtoi kehittäjää. Jos pitäisi veikata, studio jatkoi projektin parissa Call of Cthulhun siirryttyä muihin käsiin, ja tuloksena on epätasaisempi ja omaperäisempi The Sinking City.
Call of Cthulhun suurin ongelma oli tylsän stereotyyppinen versio Cthulhu-myytistä, mutta The Sinking City panostaa outouteen ensimetreiltä. Pelimaailma Oakmont on Uuden-Englannin kalastuskaupunki, jossa Cthulhu-mittari väpättää punaisella vyöhykkeellä jo pelaajan saapuessa. Puolet kaduista on täynnä tulvavettä, joten ympäri pääsee vain veneellä. Pahamaineisen Innsmouthin ratsioista karanneet kalannaamaiset hybridit pelottavat paikallisia, ja lonkeroisia meripetoja pyörii nurkissa niin runsaasti, etteivät ihmiset eivät enää edes ihmettele niiden lotkahteluja. Pormestarikin taitaa olla puoliksi gorilla. Oakmont on ulkoasun ja tunnelman puolesta enemmän modernimman fantasiakauhun eli new weirdin akselilla kuin tiukan perinteisessä Cthulhu-satuilussa. Pisteet siitä Frogwarelle.
”Oakmont on tyylikäs kaupunki ja etsiväntyö kunnioittaa pelaajan älliä, mutta kauhusatu lässähtää silti ennen loppuaan.”
Pelinä se on hidastempoinen etsiväseikkailu, jossa ratkotaan yliluonnolliselta haiskahtavia tapauksia. Suurin ansio on siinä, että peli ei pitele pelaajaa kädestä missään kohti. Sijainnit ja johtolangat on bongattava suuresta ja melko avoimesta kaupungista itse ilman vinkkejä. Kartalla ei ole merkintöjä, jos niitä ei tipauttele sinne omin käsin. Johtolangat haalitaan keräämällä dokumentteja ja nuohoamalla arkistoja. Läpimurrot tapahtuvat katselemalla kilahtaneen etsivän näkyjä, jotka tuovat mieleen Batman-pelien etsivänäön kaltaiset työkalut. Etsiväpelinä The Sinking City on selkeästi keskitasoa parempaa tavaraa, vaikka tapaukset eivät ole kovin monitahoisia.
Valitettavasti Frogwaresilla on ollut liikaa kunnianhimoa. Etsiväntyön seassa metsästetään meripetoja kuin pula-ajan Resident Evilissä. Riesana ovat tyhmät, kömpelöt ja lujaa lyövät oliot, kökkö taistelujärjestelmä ja tappavan tylsä askartelusysteemi. Lisäksi Oakmontin koosta tulee ongelma. Välillä unohtuu, että Frogwares on pikkustudio, sillä monimuotoinen kaupunki on visuaalisesti näyttävä ja kiinnostava paikka. Hidas veneily ja hölkkäily paikasta toiseen alkavat pian jurppia. Väkisinkin huomaa, ettei studio ole saanut täytettyä kaupunkia tarpeeksi, mikä tekee siitä kulissimaisen ja kuolleen. Avoin maailma ei ole peleissä mikään automaattinen menestyskaava. Kaiken tämän seurauksena lupaavasti alkava peli lässähtää pahasti kohti loppuaan.
Vikoja ja kömpelyyksiä on sen verran runsaasti, ettei The Sinking Cityä ilkeä hehkuttaa liiaksi. Silti on myönnettävä, että lovecraftilaisena tarinana ja etsiväpelinä se ei ole mitään kuraa. Tekijöiden Cthulhu-tietous on sellaisella tasolla, että he ovat käyttäneet tarinoita ponnahduslautana, mutta pelillä on silti oma vinksahtanut näkökulmansa. Osa sivutarinoista on pikkubudjetin takia kerrottu hienovaraisella lavastuksella ja melkein täysin tekstin kautta, eikä niissä ole juuri pelimäistä interaktiota. Kohdeyleisönä on siis selkeästi porukka, joka on kahlannut Lovecraftinsa alkuperäisinä novelleina. Heille tämä vähäeleinen ja hidas maailmanloppu on hyvä kumppani hiljaisia iltoja varten.
Arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden syyskuun 2019 numerossa 203.