Yhdysvaltain itärannikolla sijaitsevan Marylandin osavaltion suurimman kaupungin, Baltimoren – Charm Cityn – kurjimmilla alueilla palaa.
Kaduilla vaeltaa huoria teurastaneen parittajan henki, ihmislihaa syöneet seurakuntalaiset ovat palanneet nälkäisinä ja mustia orjia raadelleet puolieläimet juoksevat vapaina. Saalista ovat likaiset narkomaanit ja ne, jotka eivät päässeet koskaan pakoon.
Pelin sankari, Torque, on vaimonsa ja perheensä murhasta kuolemaan tuomittu väkivaltainen rikollinen, joka selvisi ainoana hengissä Abbottin vankilasaarelta pahan voimien revittyä tiensä tappamaan eläviä.
Ties That Bindissa mies palaa kotiseudulleen ja joutuu tekemisiin rikollispomo Blackmoren ja hämäräperäisen Säätiön kanssa. Ensimmäisessä pelissä taustalla vaikuttanut tohtori Killjoy näyttäytyy hänkin jälleen.
Lapsentappaja
Ties That Bind on Midwayn onnistuneen, mutta vähälle huomiolle jääneen kauhutoimintapeli The Sufferingin jatko-osa. Peli alkaa siitä, mihin edellinen päättyi. Tästä syystä jatkuvuuden tunne on hyvä. Ensimmäisen osan pelaaminen ei ole kuitenkaan välttämätöntä, sillä runsaat takautumat antavat hyvän kuvan tapahtumista.
Ensimmäisen osan tapaan peli on vapaavalintaisesti joko kolmannesta tai ensimmäisestä persoonasta kuvattu verinen toimintaseikkailu. Se on kielletty alle 18-vuotiailta, minkä huomaa voimasanojen ja erittäin graafisen verellä ja väkivallalla mässäilyn määrästä. Osa tästä on tarpeettoman korostettua, kuten haulikkoitsemurhan uhri, jonka auki ammutusta päästä tuijottavat pelaajaa silmät. Kokonaisuus on vedetty äärimmäisyyksiin, eikä linjasta juuri poiketa.
Tapoin pelissä muun muassa narkkariäidin vauvan, joka oli hylätty saastaiseen slummitaloon itkunsa takia. Ok, vauva oli peitetty huovalla, mutta kun konepistoolin sarjan jälkeen itkua ei enää kuulunut, tuli mietittyä hetki sitä, mitä kaikkea peleistä tätä nykyä löytyy. Hakkasin lapsen äidin hengiltä haulikonperällä.
Paha ei kuiski
Ties That Bind on paljon paremman näköinen peli kuin ensimmäinen osa. Pelasin peliä PlayStation 2:lla, koska Xbox-versio ei suostunut toimimaan. PS2:lla peli näytti joka tapauksessa ensimmäisen osan Xbox-versiota paremmalta, Torque siistimmältä ja taustat tarkemmilta. Hienomman näköisiä pelejä löytyy kuitenkin vaikka millä mitalla.
Graafisesti Ties That Bind jää kärkijoukosta, mutta äänisuunnittelu, -näytteleminen ja -efektit ovat ammattilaistavaraa. Ääninäyttelijöiksi on kiinnitetty muun muassa Michael Clarke Duncan (Vihreä maili, Sin City) ja Rachel Griffiths (Blow ja Mullan alla). Vaikkei ääninäyttelijöiden määrä ja laatu yllä Rockstarin GTA-sarjan sfääreihin, lopputulos on erinomainen: puhetta on paljon, se on kirjoitettu niin, ettei tarvitse hävetä ja hirviöiden aikaansaamat äänet ahdistavat.
Säätiön malefactoreiksi – pahantekijöiksi – nimeämien olentojen äänet ovat tehokkaita. Ketjut, terät ja liike kuulostavat pahalta ja epämiellyttävältä juuri oikealla tavalla. Pahimmillaan huoneen täyttää karmea kakofonia. Peliäänet luovat tehokkaasti tunnelmaa.
Näe punaista
Pelissä taistellaan. Aseita löytyy lyijyputkista konetuliaseisiin ja sinkoihin. Konetuliaseet vaikuttavat vajaatehoisilta, muilta osin tulittaminen ja lähitaistelu tuntuvat palkitsevalta. Torque kuljettaa mukanaan kahta asetyyppiä sekä kranaatteja. Ammuksia ei ole rajattomasti, ja pelaaja joutuu vaihtamaan kalustoa pakostakin.
Pelaaja päättää, kuinka usein käyttää Torquen sisäistä vihaa, joka muuttaa miehen hirviöksi. Toisin kuin ensimmäinen peli, Ties That Bind vaatii aika ajoin muuttamaan muotoa, sillä osa malefactoreista on immuuneja tuliaseille ja muutamat pulmatilanteet eivät ratkea kuin vihan voimin.
Hirviömuoto muuttuu Torquen tekemien valintojen perusteella. Se on hyvä ominaisuus, jonka ansiosta pelin pariin palaa uudelleen. Valinnat ratkaisevat myös sen, miten peli loppuu.
Ties That Bindin pelattavuus on parantunut ensimmäisestä osasta. Taisteluissa tulee edelleen vastaan tilanteita, joissa ei oikein hahmota, missä uhka sijaitsee ja luodit lentävät summamutikassa, mutta ainakin ensimmäisessä pelissä tämä oli kehittäjien mukaan suunniteltua.
Huonoa pelissä ovat liian usein käynnistyvät takauma- ja hallusinaatiojaksot, jotka tekevät pelaamisesta ajoittain liiankin katkonaista. Hahmosuunnittelu tuntuu sekin vajavaiselta, sillä liian monet malefactoreista ovat vanhan toistoa – edelleen tyylikkäitä, mutta toistoa.
The Suffering: Ties That Bind on muutamista puutteista huolimatta hyvä toimintapeli ja Torque on Rockstarin Manhunt-pelin päähahmon James Earl Cashin ohella kylmin tappaja, johon olen videopeleissä törmännyt.
Baltimore, MD
Itärannikon helmen, Baltimoren, suurin fani ja pää-äänenkannattaja on pahamaineinen elokuvaohjaaja John Waters, joka tunnetaan parhaiten oikean koirankakan syöntiin huipentuvasta Pink Flamingos -törkyilystä ja Johnny Deppin tähdittämästä Cry-Baby-komediasta. Miehen omaelämäkerta Shokkiarvo on hilpeää luettavaa, ja se sisältää hauskoja kuvauksia kaupungin niljaisesta puolesta. Mies on siinä määrin rakastunut kotikaupunkiinsa, että sijoittaa Baltimoreen kaikki elokuvansa.
Modernimpaa ja ikävämpää kaupunkikuvaa viljeltiin tv-sarjoissa Homicide: Pelon kadut ja The Wire. Näissä Baltimore näyttäytyi lohduttomana ja vaarallisena ympäristönä. Sarjojen maalaama kuva kaupungista on ikävän totta, sillä ainakin vielä 1990-luvun loppupuolella Baltimore oli Yhdysvaltain murhatilastojen kärkeä.
Ties That Bind -peliin Baltimore valittiin sen sijainnin, satamien, orjakauppahistorian ja muiden historiallisten tapahtumien ansiosta.