Missä pahat asiat kasvavat
Jossain takanani varis raakkuu, ja ympärilläni vanhat puunrungot natisevat huojuessaan tuulessa. Lähestyessäni saniaisten peittämää, varjoisaa notkelmaa kallioiden välissä musiikki yltyy pahaenteiseksi pauhuksi. Tutkin alueen, mutta ratakiskojen vierellä makaavan ruumiin kohtaloon viittaavia vihjeitä en onnistu löytämään. Astun takaisin polulle auringon paisteeseen. Musiikki rauhoittuu ja jatkuu seesteisenä mutta alakuloisena. Jatkan etsimistä.
Tätä on the Vanishing of Ethan Carter – puolalaisen pelistudio The Astronauts -pelistudion esikoisessa tunnelma ja pelimaailmaan uppoutuminen ovat kaikki kaikessa. Vahvasti H. P. Lovecraftin kaltaisilta kirjailijoilta ammentava tarina sijoittuu syrjäiseen laaksoon Yhdysvaltain keskilännessä. Nuoren Ethanin katoamista saapuu selvittämään etsivä, jolla on yliluonnollinen kyky nähdä ja kuulla menneitä tapahtumia. Kovin paljon enempää juonesta ei voi kertoa paljastamatta liikaa. Mistään säpsäyttelykauhusta ei ole kyse, mutta se ei tarkoita, etteikö Ethan Carteria pelatessa tulisi vainoharhainen olo.
Pelimekaniikan puolesta kyseessä on ensimmäisen persoonan seikkailupeli, joka varoo visusti rikkomasta immersiota millään ylimääräisellä. Tarinassa edetään etsimällä vihjeitä ja kiinnostavia esineitä sekä ratkaisemalla pulmia. Etenemisjärjestyksellä ei ole väliä ja maailmaa saa tutkia vapaasti, mutta vihjeet on myös helppo missata. Pelaajaa ei pidellä kädestä, ei hyvässä eikä pahassa.
Perinteisen mallintamisen sijaan monet pelissä kohdattavat asiat on luotu tosielämän objekteista otettujen valokuvien avulla. Niinpä Ethan Carterin miljöö on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, ja tekstuurit ovat häkellyttävän tarkkoja. Etenkin tykimmällä laitteella ja isommalla ruudulla koettuna syksyn väreissä loistava Red Creek Valley on käsittämättömän upeaa katseltavaa, mutta Ethan Carter pyörii sujuvasti ja näyttää komealta myös useamman vuoden vanhalla keskisarjan kannettavalla, kunhan karkkeja hieman karsii.
The Vanishing of Ethan Carter ei ole pitkä peli, niin kuin eivät ole sen esikuvina toimineet kertomuksetkaan. Peli onkin täysin mahdollista läpäistä kolmessa tai neljässä tunnissa, mikä voi monesta tuntua liian vähältä. Se säilyttää kuitenkin pelaajan uteliaisuuden ja pelonsekaisen kiinnostuksen niin hienosti alusta loppuun, ettei asia ainakaan minua jäänyt harmittamaan. On parempi uppoutua pelimaailmaan hetkeksi täysillä kuin kahlata siellä tuntitolkulla vain puoliksi keskittyen. Tässä meillä on hieno debyytti uudelta studiolta.