Matka on pitkä, mutta mies ei horju
Jos olisit vain haiseviin kalsareihin pukeutunut maajussi ja kantapubiisi astelisi kiiluvasilmäinen lihaksikas, arpinen ja raskaasti aseistettu maankiertäjä, jonka satulasta roikkuu kolmimetrisen hirviön verinen pää, tulisiko mieleesi käydä heti iholle? Haluaisitko kenties tietää, miksi moinen mutantti on tullut kunnon ihmisten kapakkaan? Tuntuuko hyvältä ajatukselta pätkäistä häntä turpaan? Jos vastaat kaikkeen kyllä, olet tuhon oma ja yksi The Witcher 3:n stressileluista. Pelintekijöiden taipumus usuttaa nyrkillä tapettavia öykkäreitä pelaajan kimppuun on järjetöntä, mutta kiitos siitä. Jos tätä varaventtiiliä ei olisi, pelin ihmisten tyhmyys ja maailman pahuus voisivat olla liikaa.
The Witcher 3: Wild Hunt on peli, jota on vaikea irrottaa sen ympärillä riehuvasta hypemyrskystä. Onko se länsimaisten roolipelien messias? Onko se liian näyttävillä demovideoilla mainostaneen CD Projekt Redin huijaus? Onko se avoimen maailman pelien vallankumous? Pakko on vastata kyllä vähintään yhteen näistä kysymyksistä.
Geralt Rivialainen, hirviöitä metsästävä noituri, on saapunut elämässään todelliseen käännekohtaan. Albiinoposkia koristaa dynaamisesti kasvava partapöheikkö, ja esikuvana olevasta Andrzej Sapkowskin kirjasarjasta otetaan aiempaa vahvemmin innoitusta. Pelimaailmakin on laajentunut Skyrimin kanssa kilpailevaksi valtavaksi erämaaksi, jossa voi kulkea vapaasti.
Geralt itse on synkän keskiajan yleismies, riitojen ratkoja, poliisi, tuomari ja kuolinsyyntutkija, joka voisi tähdittää omaa CSI-televisiosarjaansa. Noituri on pelisankarin ammatiksi mahtava, sillä Geralt ei ole kaikkea pelastava messias, vaan keikkapalkalla työskentelevä hirviöntappamisen ammattilainen. Työnantaja voi olla kuka tahansa, eikä noiturin pitäisi käydä moralisoimaan, vaikka kiusaus käy joskus ylivoimaiseksi. Vaikka päätehtävässä etsitään kadonnutta ottotytärtä ja setvitään tuhon ennustuksia, suurin osa Witcher 3:sta on duunin tekemistä ihmisläheisellä tasolla. Hirviö väijyy metsässä, joku on murhattu tai kadonnut, tai jotakuta pitää vetää turpaan – ja se toimii loistavasti. Noiturivaistot paljastavat johtolangat ja jäljet, ja olioiden jäljittäminen maastossa pysyy viihdyttävänä tunnista toiseen.
Witcher 3 on valtava peli samalla tavalla kuin sen kaksi kilpailijaa, Dragon Age: Inquisition ja Skyrim, mutta siinä on tärkeät erot molempiin. Skyrimin maailma on monessa kohtaa tyhjä ja eloton, ja Inquisitionin sadat sivutehtävät ovat lähes poikkeuksetta ”kerää 15 sientä” -tyylistä turhaa kuraa. Witcher 3:n maailma Velenin soisista metsistä Skelligen kylmille vuorille on taas ahdettu täyteen kiinnostavia henkilöitä, salaisuuksia ja oikeita yllätyksiä. Sivutehtäviinkin on panostettu sen verran jo käsikirjoituksen tasolla, että mitään ei tee mieli ohittaa. Kaikki on vieläpä sidottu yhteen taitavasti niin, että turhalta vierailijalta vaikuttava sivuhenkilö voi putkahtaa esille tunteja myöhemmin tärkeässä roolissa.
Jutustelua saa harrastaa niin paljon, että Witcher 3 tuntuu hyvässä mielessä usein enemmän dialogipitoiselta seikkailupeliltä kuin roolipeliltä – ja tätä hyvää on tarjolla kymmenien tuntien ajan. Sodan runtelemassa pelimaailmassa on sen ansiosta aitoutta ja oikeaa historian tuntua, vaikka taustatarinaa ei missään vaiheessa väännetä rautalangasta, sillä peli luottaa pelaajan uteliaisuuteen ja kykyyn seurata outojakin käänteitä.
Kuten Witcher-sarjassa on totuttu, peli välttelee juonessaan helppoja ja selkeitä ratkaisuja. Vastaantulijoilla on harvoin täysin puhtaita jauhoja pusseissaan, ja on vaikea arvioida, kehen yleensä voi luottaa. Siksi olisi niin helppo vetäytyä ”teen tätä rahan takia” -dialogien taakse, kunnes pelaaja huomaakin säälivänsä jopa väkivaltaista känniääliötä. On mukava ajatella, että pelaaja saisi valinnoillaan nostettua ankeuden ja mudan seasta toivoa ja elämän kultahippuja, mutta tehty ratkaisu saattaa kirpaista kipeästi tunteja myöhemmin. Geralt taas voi vaikuttaa vain taas yhdeltä matalaääniseltä kovikselta, mutta harmaapartaisessa miehessä on hyvää eletyn elämän tunnetta ja aitoa väsymystä, joka sopii trilogian päättävään peliin. Witcher 3 osaa onneksi myös keventää tunnelmaa, ja pöljät vitsit sekä Geraltin kuiva huumori pitävät pelin pois naurettavan synkkyyden rajalta.
Koska bisnes on hirviöiden metsästystä, ei väkivaltaakaan toki sovi unohtaa. Tässä suhteessa Witcher 3 ei ole sentään täydellinen pakkaus, vaan horjuva taistelujärjestelmä jakaa varmasti mielipiteitä. Nopeisiin ja vahvoihin iskuihin, väistöihin, torjuntoihin ja kuuden simppelin taian käyttöön perustuva mättö on jo aluksi monipuolista, mutta siinä on ongelmansa. Hahmonkehitys on nimittäin todellista vain erittäin pitkällä aikavälillä. Tasojen kasvatus ja uusien kikkojen opettelu kestää tuntikausia, ja vasta loppupuolella alkaa olla todella valinnanvaraa. Geraltin raskas, haarniskoidun vartalon painon hyvin välittävä ohjaus vaatii totuttelua, ja ohjaustuntuma hajoaa välillä kohellukseksi. Liekö syynä ollut hiiren ja näppiksen käyttö pelissä, joka on selkeästi optimoitu konsoliohjaimille.
Hienoa on joka tapauksessa se, että pelaajan on opeteltava hakkaamaan isoja laumoja, hitaita jättejä ja lentäviä saalistajia, ja jokaiseen on omat temppunsa. Peli on sitä koulukuntaa, joka jakaa vastustajat kokemustasojen mukaan, ja ylitasoinen olio liiskaa Geraltin yhdellä iskulla. Jos on kuitenkin aivan pakko rikkoa etenemisen sisäistä logiikkaa, noituri voi silputa supervastustajankin pelaamalla täydellisesti ja väistämällä kaiken, mutta tällaiset ikuisuuden kestävät taistelut menevät helposti masokismin puolelle.
Tämä on myös yksi harvoista roolipeleistä, joissa on oikeasti syytä tuoda esille pelin sisäinen ”talous”. Pelaajan mukaan tarttuu roolipelien perinteiden mukaan järkyttävä määrä roskaa ja saalista, ja koko ajan on sompailtava painorajoitusten ja myyntiin rahdattavan tavaran valikoinnin kanssa. Se tuntuu ärsyttävältä, kunnes tajuaa, kuinka hyvin se soveltuu noiturin ammattiin. Pelaajalle tarjotaan tehtävissä usein vaihtoehtoja, joissa palkkion voi jättää nostamatta, mutta laupiasta samarialaista ei ole varaa leikkiä. Koska haarniskat ja miekat vaativat jatkuvaa huoltoa ja kuntoa palauttavaa leipääkin pitäisi ostaa, pelaaja huomaa tinkaavansa noituripalvelun hinnasta, vaikka tarjottuna duunina olisi esikoululaisia syövän limanuljaskan suolestaminen. Kädestä suuhun -elämä alleviivaa puhtaan pelimekaniikan keinoin karun maailman lainalaisuuksia.
Pelaajaa hemmotellaan myös käytännön helpotuksilla silloin kun pitääkin. Pikamatkustus onnistuu vain ympäriinsä ripoteltujen tienviittojen välillä, joten koko ajan on pakko hölkätä ympäriinsä oikeasti jopa tunnettujen paikkojen välillä. Matkanteko on kuitenkin kivaa ratsastaen, ja luottoheppa Roach laukkaa paikalle vihellyksellä sekunneissa, vaikka se olisi unohtunut peninkulman päähän keskelle suota. Taistelussa taas tarvitaan monimutkaisista aineksista tehtyjen alkemialiemien ja pommien apua, mutta niiden varastot päivitetään automaattisesti levätessä, jos mukana on väkiviinaa. Pelaajia ei siis hemmotella liikaa, mutta hardcore-painotus ei tunnu rankaisevalta. Se on taitavaa tasapainotusta.
Kuten monet nettiprotestoijat ovat tehneet selväksi, Witcher 3 ei ole grafiikan suhteen samanlainen harppaus kuin kakkosesta kolmoseen. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että se ei näytä sellaiselta kuvissa. Pc:n ultra-asetuksilla peli on erityisen nätti pelattuna eikä kuvakaapattuna, sillä suuri osa sen hurmasta tulee grafiikan liikkeestä. Maisemat ovat täynnä yksityiskohtia, puut ja ruoho huojuvat tuulessa ja laineet liplattavat. Vahvan väripalettinsa ansiosta Witcher 3 on parhaina hetkinään kuin eloon herännyt öljymaalaus ja heikoimpinaan vähemmän vaikuttava kuin edeltäjänsä, mutta sellainen on avoimen maailman hinta. Jos pelin vahvuuksista haluaa saada hyvän käsityksen ennen ostosta, kannattaa etsiä jostain videokaappaus, joka näyttää tuulista yötä kuun valaisemassa metsässä tai auringonlaskua järvenrannalla. Kuorolaulua ja itäisiä vaikutteita hyödyntävästä musiikista ei kukaan voi sanoa mitään pahaa.
Witcher 3 onkin selkeä edistysaskel avoimen maailman pelien ja nykyroolipelien lajityypeissä. Se näyttää, että rakkautta ja huomiota annetaan pelin jokaiselle osa-alueelle eikä vain pääjuonelle ja tärkeimmille paikoille. Samaa vaaditaan jatkossa myös sen kilpailijoilta. Se on hämmästyttävän vahva kokonaisuus avoimen maailman pelissä, jossa vastaavaa suvereenia osaamista on näyttänyt perinteisesti vain Rockstar. Witcher 3:n hienous ei siis olekaan siinä, että se on valtava, jopa satojen tuntien suureepos, vaan siinä, että se pitää pelaajan otteessaan loppuun asti kaikesta siitä huolimatta. Miekkafantasia on peleissä kulunut aihe, joka tuntuu Witcher 3:ssa uudelta, rohkealta ja kiehtovalta. Tämä on vahva, uskottava ja henkilökohtaiselta tuntuva matka suurelle kankaalle maalattuna.