Jättirobotti vai nurmipora? Miksei molemmat!
Tänä päivänä sotaräiskintäpelin markkinoita hallitsee vain kaksi suurta nimeä: Battlefield ja Call of Duty. Niiden rinnalle pyrkii nyt uusi yrittäjä Titanfall, jonka takaa löytyvä Respawn Studios koostuu pitkälti Call of Duty: Modern Warfaren ja sen jatko-osan tehneestä ydintiimistä. Ei siis ole kovin yllättävää, että sen perimä näkyy myös heidän uudessa pelissään. Sen päälle on kuitenkin lisätty paljon uutta.
Titanfall kertoo ihmiskunnan keskinäisistä kahinoista syvällä avaruuden rajamailla ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa, jossa kylmän kapitalistinen IMC-yhtiö ilmoittaa ottavansa hallintaansa rajamaiden planeetat uudisasukkeineen. Asukkaat ja työläiset eivät tästä luonnollisesti ilahdu, joten lopputuloksena on sota IMC:n yksityisarmeijan ja kansalaisten muodostamien puolustusvoimien, Militian, kesken. Varsinaista yksinpeliä Titanfallissa ei ole, mutta mukana on kampanjatila, jossa pelaajat asettuvat joko IMC:n ja Militan riveihin.
Kampanjatila koostuu sarjasta tehtäviä, joita sidotaan toisiinsa niiden aikana ja välissä tapahtuvalla kerronnalla, mutta itse kartat ja pelitilat ovat muutoin samoja kuin moninpelissä. Käytännössä se on siis pitkälti samantyyppinen kokemus kuin sotaräiskintöjen normaali yksinpeli, jota tällä kertaa vain pelataan verkkopelinä muiden pelaajien kanssa. Yhdessä illassa läpäistävän tarinatilan tehtävä onkin selkeästi antaa jotain lihaa pelimaailman luiden ympärille sekä ajaa uusi pelaaja sisään taisteluihin. Kun sen on kerran pelannut läpi kummankin osapuolen vinkkelistä, ei siihen ole tarvetta palata takaisin – varsinainen pihvi on puhtaassa verkkosodassa.
Verkkosotaa käydään maksimissaan 12 pelaajan kesken, mikä herätti huolta monissa pelaajissa ennen julkaisua. Monet ovat pitäneet kuuden hengen joukkueita liian pieninä, mutta pelattaessa enempää ei jää edes kaipaamaan. Tästä kiitos kuuluu suurimmaksi osaksi tekoälysotilaille sekä erinomaiselle karttasuunnittelulle, joka pitää huolta siitä, etteivät pelaajat koskaan pääse liian kauaksi toisistaan, vaikka tilaa kartoista löytyykin.
Pelaajat itse ovat suurten Titan-sotarobottien pilotteja, jotka on varustettu rakettirepuilla sekä moninaisilla aseilla ja varusteilla. Kentällä toimiviin tekoälysotilaisiin verrattuna pelaajat ovat supersotilaita, jotka rakettirepuillaan kiitävät ketterästi pitkin pelikarttojen rakennusten seiniä ja kattoja. Lentämään repuilla ei sentään kykene, mutta ne lisäävät räiskintään kokonaan uuden ulottuvuuden, kun pelihahmo ei ole sidottu tiukasti kiinni maankamaraan. Liikkumisesta repun avulla on tehty todella helppoa, ja pienen totuttelun jälkeen se onnistuu jo kuin itsestään. Kun on sisäistänyt tämän liikkumisen kolmannen ulottuvuuden, on taisteluissa aivan erilainen maku kuin mihin muissa sotaräiskinnöissä on tottunut.
Pelaajien lisäksi kummallakin puolella olevalla 12 tekoälysotilaalla on kaksi tärkeää roolia pelin taisteluissa. Ne toimivat eräänlaisensa resurssina, koska niiden napsimisesta saa kokemusta ja se nopeuttaa oman titaanin saamista, mutta ne toimivat myös häiriötekijänä vastustajille. Toiset pelaajat ovat aina vaarallisin vastus, ja niinpä pelatessa oppii nopeasti käyttämään tekoälysotilaita hyväkseen liikkumalla niiden lähellä tai keskuudessa: se sekunti, jonka vastustaja joutuu käyttämään havaitakseen sotilaiden keskuudesta oikean uhan, on se sekunti, jonka aikana hän saa luodin otsaansa. Itsessään tekoälyn ohjaamista perussotilaista ei ole pelaajille sen suurempaa uhkaa, mutta niiden tehokkaammat ja kestävämmät versiot eli Spectre-robotit voivat välillä jopa onnistua tappamaan pelaajan. Tekoälysotilaat eivät siis ole pelkkää rekvisiittaa, vaan niiden läsnäoloon on hyvä syy.
Pelille nimen antaneet titaanit ovat kuitenkin taisteluiden keskeisessä roolissa. Niillä pelaaminen ei juuri eroa pilotin ohjaamisesta, paitsi että mittakaava on erilainen. Titaanit eivät myöskään hypi, vaikka muuten varsin nopeasti liikkuvatkin. Titaanin ohjaaminen on vaivatonta, ja se sujuu yhtä helposti kuin pilotinkin, sillä ohjaus on käytännössä sama. Räiskintäpelejä enemmän pelanneet ovatkin sinut titaanien kanssa lähes saman tien, kunhan vain tottuvat uuteen mittakaavaan. Titaanit eivät myöskään ole harvakseltaan saatavia taitopalkintoja Call of Dutyn killstreakien tapaan, vaan työkaluja, jonka saa käyttöönsä muutaman minuutin sisällä taistelun aloittamisesta tai edellisen tuhouduttua. Titaaneita siis vilisee taistelukentällä koko ajan, ja pelaaja viettää niiden puikoissa yhtä paljon aikaa kuin pilottina liikkuessaan.
Titanfallin pelaaminen on hyvin kaksijakoinen kokemus, sillä pilottina ja titaanina taistelukenttä näyttää ja tuntuu aivan erilaiselta. Titaanit eivät automaattisesti hallitse sokkeloisia ja runsaasti sisätiloja sekä muita suojia sisältäviä taistelukenttiä, mutta ne ovat tarpeeksi suuri uhka piloteille, että niitä pitää väistää ja varoa. Pelin kaikki 15 karttaa on suunniteltu huolella niin pilotit kuin titaanitkin silmälläpitäen, ja vaikka mikään kartoista ei yksinään säväytä, ei yksikään niistä tunnu suosivan vain jompaakumpaa. Tämä karttasuunnittelulla aikaansaatu tasapaino titaaninen ja jalkaväen välillä onkin yksi suurimmista syistä pelin idean toimivuuteen. Siksi ei osaa edes kaivata sitä, että titaaneilla saisi hajotettua ympäristöjä – sehän romuttaisi koko karttasuunnittelun.
Pelaamalla kerättävällä kokemuksella ja kokemustasoilla luonnollisesti avataan uusia aseita, niiden lisukkeita sekä uusia erikoiskykyjä ja varusteita. Sekä titaaneille että piloteille olisi ehkä toivonut muutaman aseen, varusteen tai erikoiskyvyn lisää, sillä vaikka niitä yhteensä onkin runsaasti, kahteen osaan jaettuna niitä tuntuu olevan vain juuri riittävästi. Lisää syvyyttä varusteisiin antavat niin sanotut burn cardit, jotka ovat kertakäyttöisiä erikoiskykyjä ja bonuksia. Niitä voi omistaa 25 kappaletta, ja niistä valitaan yhteen taisteluun aina kolme kerrallaan. Ne ovat hauska idea, joka antaa pelaajille mahdollisuuden tehdä jotain yllättävää taisteluissa tai saada niissä hetkellistä etua. Lisäksi korttien valinta taisteluun vaatii pientä pähkäilyä, sillä taistelun alkaessa niitä ei enää vaihdella.
Itse pelitilat ovat verkkoräiskintöjen perusmuotoja valloituspisteineen ja tappomatseineen. Suoraan titaanin ohjaksissa aloitettava Last Titan Standing ja lipunryöstö sen sijaan osoittavat, kuinka hyvin peli toimii siitä huolimatta, painottuuko pelaaminen titaaneihin vai jalkaväkeen. Lipunryöstössä pelataan huomattavasti enemmän pelkällä pilotilla, siinä missä taistelu Last Titan Standingissä keskittyy puhtaasti vain titaanien väliseen taisteluun. Pelitiloja on mukana riittävästi näin alkuun, ja lisää on jo luvattu olevan tulossa julkaisun jälkeen. Se onkin hyvä, sillä pidemmän päälle niitä tarvitaan lisää antamaan tarpeeksi vaihtelua.
Titanfall on kovalla ammattitaidolla tehty verkkoräiskintä, joka toimii jokaisella osa-alueellaan. Se ei ehkä kaikille pelaajille ole odotettu räiskintöjen vallankumous, mutta ainakin se on pelillisesti täysin uusi räiskintäkokemus muihin markkinoilla oleviin sotaräiskintöihin verrattuna. Jättirobotit tai tekoälysotilaat eivät tietenkään sytytä kaikkia, mutta ne ovatkin jotain Titanfallin omaa, joka erottaa sen etenkin kahdesta suuresta kilpailijastaan. Tällaisenaan peli tarjoaa uudenlaisen räiskintäkokemuksen Battlefieldin laajojen taistelukenttien suuren sotasirkuksen sekä Call of Dutyn tiukan ja tiiviin taitosuorittamisen välimaastoon. Siksipä pelin pelaaminen tuntuu nyt raikkaan tuoreelta. Nähtäväksi kuitenkin jää, kuinka pitkään uutuudenviehätys säilyy ja löytääkö Titanfall paikkansa kahden suuren rinnalla.
9/10
Miika Huttunen
Vaihtopelaaja
Titanfall on mainio esimerkki hyvästä moninpelistä, joka erottuu edukseen nykyräiskintöjen joukosta. Mitään suuria pelimekaanisia innovaatioita se ei esittele, mutta onnistuu silti tuottamaan pelattavuudeltaan erinomaisen ja toteutukseltaan monipuolisen kokemuksen.
Pelistä mahtavan tekee ketterän sotilaan ja tuhoisan titaanin parhaiden puolien nivominen siististi näppärään nippuun. Rakettirepulla varustettu parkour-sankari liikkuu vaivatta juuri siellä, missä pelaaja haluaa, mikä tuokin eteen herkullisia tilanteita vastapuolen kanssa. Raskaampi titaani etenee yllättävän sulavasti sekin, ja tilanne pysyy tasaisen nopeatempoisena lähestymistavasta huolimatta. Ehdottomasti siisteintä on se, ettei näitä metallityöläisiä tarvitse säästellä, vaan niitä tipahtelee apuvälineiksi tasaista tahtia.
Titanfallia leimaa tietty vaivattomuus yhdistettynä rehtiin tekemisen meininkiin. Nopeatempoiset pelimuodot eivät jätä sijaa luppoajalle, ja tekoälyn voimin ponnistavat sotilaat tuntuvat suorastaan juoksevan tulilinjalle. Tämän vuoksi vähäinen pelaajamäärä ei välity kentillä telmiessä, ja varsin laajat alueet saavat mukavasti täytettä. Paketti on tiivis ja täynnä tiukkaa toimintaa.
Nopealla tahdilla kasvavat tasot kannustavat mukavasti, ja huomasin löytäväni itseni usein klassisesta vielä yksi kerta -tilanteesta. Yön pikkutunneille venyvät pelisessiot ovat täyttä nautintoa alusta loppuun, ja uskon pelin paranevan vielä entisestään. Ei Titanfallia turhaan kehuta superpeliksi – se on selkeästi aikakautensa parhaimmistoa.
9/10
Jenni Ahlapuro