TNA iMPACT

TNA iMPACT alkaa lauseella: On hetkiä, jolloin aika pysähtyy…

Televisiossa nähty showpaini tarjoaa katsojille omalaatuisia ja mielenkiintoisia juonikuvioita, jotka saavat katsojat pitämään yhden painijan puolta ja buuaamaan toiselle. Eeppinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu on lajin suurimpia tunnusmerkkejä. Ikävä kyllä showpainipelit onnistuvat harvoin siinä missä niiden esikuva loistaa.

TNA iMPACT alkaa lupaavasti. Pelaaja on maskia ja vartalon peittävää trikoota käyttävä painija, joka pääsee suureen mestaruusotteluun. Häntä kehotetaan pukuhuoneessa häviämään ottelu, mutta toisin käy. Elämänsä tilaisuuden saanut painija raivaa kaikki esteet tieltään ja voittaa mestaruuden. Ottelun jälkeen hänet pahoinpidellään rajusti ja dumpataan jonnekin Tijuanan syrjäkujalle. Herättyään hän ei muista nimeään, menneisyyttään tai mitään muutakaan itsestään. Muistin menetys ei kuitenkaan vienyt painijan suurinta intohimoa: turpaan vetämistä.

Lääkärit korjailevat ruhjeilla olevan painijan kuntoon. Tässä kohti oma hahmo nimetään ja luodaan. Luomisprosessin jälkeen päähahmo hakeutuu painikehiin, sillä hänellä on pakottava tarve potkia hieman perseitä.

Voitokas painiminen vie pelaajan ensin Meksikosta Yhdysvaltoihin ja lopulta TNA:han. Olin alussa hetken verran kiinnostunut siitä, miten painijani tarina etenee pienistä federaatioista TNA:han. Ikävä kyllä heti tiukan alun jälkeen tarina lässähtää ja lopulta tapahtumia ei edes näytetä ruudulla, vaan kertojaääni selostaa ne kuivasti latausruutujen aikana. Loppua kohden tarina ottaa taas uutta tuulta alleen ja saa hetkittäin pelaajan kiinnostumaan ruudun tapahtumista.

Enemmän olisi silti toivonut. Suurin osa ei varmaan edes odottanut minkäänlaista tarinaa showpainipeliltä, mutta mielestäni se ei ole mikään syy väheksyä niinkin tärkeää osa-aluetta.

Perusteet kunnossa

TNA:n perusasiat ovat kunnossa. Peliä pelatessa on silti helppo huomata karu totuus: vaikka sitä kehitettäisiin rauhassa ja ajan kanssa, on ensimmäisen osan tekeminen aina äärimmäisen hankalaa. WWE-sarjan pelit ovat reilusti viimeistellympiä, mikä ei tosin ole ihme, kun sarja saa jo kymmenennen osansa tänä syksynä. Viimeistelemättömyydestä huolimatta TNA tuo useita mielenkiintoisia ja toimivia uusia ominaisuuksia vapaapainipelien kehiin. TNA:n tuoman kilpailun ansiosta markkinoilla tullaan näkemään taatusti huomattavasti entistä parempia showpainipelejä. Kilpailu piristää aina.

TNA iMPACT tekee paljon asioita oikein, ja tekijöiden yritys on selvästi ollut kova. WWE-pelien puutteita on selvästi haluttu korjata ja lopputulos tuntuu hyvältä. Selätyksestä noustaan tikkua vispaamalla ja ruudulla näkyy selkeä mittari, jonka täytyttyä painija nousee. Luovutusliikkeitä hakiessa vastakkain pelaavat pelaajat painelevat kilpaa ruudulle ilmestyviä näppäinsarjoja ja nopein pysyttelee niskan päällä. TNA-pelissä myös heittojen keskeyttäminen onnistuu. Tätä ominaisuutta on WWE-peleihin toivottu jo vuosikausia, mutta turhaan. Vastaiskusysteemi on myös ajatuksella toteutettu, joskin ehkä turhan ylivoimainen.

Mukana on useita hyviä pelityyppejä, kuten riemastuttavan hyvin toteutettu Ultimate X, jossa tarkoituksena on kiivetä köyttä pitkin kehän ylle ja napata sieltä X-symboli. Toisin kuin showpainipeleissä tähän saakka, pelimuoto toimii loistavasti. Kiipeäminen, taistelu köysien päällä, tippuminen ja jopa X:n nappaaminen toimivat juuri kuten niiden pitääkin toimia. Tähänastisissa painipeleissä esimerkiksi tikapuumatsien toteutus etenkin ohjauksen osalta on ollut vain jotain sinne päin.

Tuolista naamaan

Juuri kun TNA alkaa vaikuttaa lupaavan hyvältä peliltä, se lyö pelaajaansa terästuolilla päähän. Antaisin pelin viimeistelemättömyyden mielelläni anteeksi, mikäli markkinoilla ei olisi toista vaihtoehtoa, jota keskeneräisyys ei vaivaa. Koska nyt on kuitenkin jo vuosia pelattu sellaista showpainipeliä, jonka osa-alueet ovat erinomaisesti kohdallaan, ei TNA:n parissa tahdo oikein viihtyä.

TNA:ssa ei koskaan saa tunnetta siitä, että vahingoittaisi vastustajaansa kunnolla. Hakkasin A.J. Stylesia pelissä minuuttitolkulla. Paiskoin häntä turva-aitaa päin, löin terästuolilla, hypin hänen päälleen yläköydeltä ja tein kaikkea, mitä showpainissa tehdään. Silti Styles nousi pystyyn aina parin sekunnin jälkeen. Eikö hakatun vastustajan kuuluisi maata maassa jokunen tovi, vaikka show’sta ja pelistä onkin kyse? Painijalta saa kyllä iskettyä tajun kankaalle, mutta tällöinkin tämä nousee aivan liian nopeasti ylös. Painijoissa ei myöskään näy oikeastaan mitään muita jälkiä verisestä kamppailusta, kuin pieni mittari ruudulla, josta näkee, paljon tämä on ottanut osumaa.

Hakatun painijan pitäisi olla heikompi ja hitaampi, ja näin helpommin lyötävissä. Käytännössä peliä pelatessa tuntuu siltä, ettei sillä ole väliä, mitä liikkeitä vastustajan kurittamiseen käyttää, kunhan mittarit täyttyvät ja lopetusliike menee perille. Perille mennyt voimakas liike ei muuta pelin kulkua, joten riskien ottamisesta ei juuri hyödy.

Pelin viimeistelemättömyys nousee viimeistään silmille siinä vaiheessa, kun vastustajan yrittää selättää, mutta pelihahmo kiipeääkin köyden päälle tai liukuu ulos kehästä.

TNA:ssa on mukana useita painijoita, mutta loppujen lopuksi näiden väliset erot jäävät melko pieniksi. Toki kaikilla on kasa omia yksilöllisiä liikkeitä, mutta monessa kohtaa on menty myös siitä, missä aita on matalin. Esimerkiksi vastaliikkeitä ei ole kuin pari hassua, joita jokainen painija kierrättää. Lyönnit ja potkutkin tuntuvat samanlaisilta eivätkä heitot ja sidonnat eroa juuri toisistaan. Omat yksilölliset lopetusliikkeet on sentään saatu mukaan. Tämä ei kuitenkaan vielä ihan riitä, sillä koko lajin idea on yksilöllisissä painijoissa ja siinä, miten heidän tyylinsä sopivat yhteen kehässä.

Puutteistaan ja viimeistelemättömyyden tunteestaan huolimatta TNA:n uudet ideat ja uusi lähestymistapa ovat jotain, mitä kuivaksi käyvä painipelien lajityyppi kaipaa kipeästi. On siis hienoa, että WWE-pelit saavat viimein kilpailijan, joka pistää tasaväkisesti hanttiin hallitsevalle mestarille. Toivon mukaan peli kasvaa tästä sarjaksi ja alun puutteet korjataan tulevaisuudessa.