Aikoinaan upeita teknotrillereitä luonut mestarikirjailija Tom Clancy on nyttemmin vajonnut mitättömyydeksi, jonka teoksilla ei ole minkään valtakunnan merkitystä. Joillekin Clancy on silti yhä laadukkaan militaarikirjallisuuden synonyymi. Clancy onkin lisensoinut nimeään kaikille taaloja tarjoaville, joten hänen nimissään julkaistaan jatkuvasti kaikenlaista. Myös pelejä.
Esimerkiksi Rainbow 6 -sarja ratsasti maineeseen Clancyn nimellä, vaikka pelit ovatkin sittemmin degeneroituneet. Ubisoftin tienestit ovat tosin vain kasvaneet, joten firma otti ja osti itselleen kaikki Clancyn nimen pelioikeudet. Sitten vain liimataan Tom Clancy etuliite mihin tahansa soveliaaseen sotapeliin – ja myynti on taattu.
Mitäh, toimiva konsolisotapeli?
Tom Clancy’s EndWarin yhteydet Clancyyn ovat jotakuinkin nolla. Vaikka miekkosen nimellä onkin julkaistu samanniminen kirja, niin sekin on Ubisoftin pelikäsikirjoituksen pohjalta luoma pelikirja. Ei kuitenkaan anneta sen haitata tällä kertaa. Yllätys on oikeastaan melkoinen, kun kaiken tämän lisenssihutun alta paljastuu ihan oikeasti hyvä peli.
Olen perinteisesti suhtautunut hyvin negatiivisesti strategiapeleihin konsoleilla. Muutama vuoropohjainen PS2-taktiikkapeli on viihdyttänyt, mutta erityisesti reaaliaikaiset sotapelit ovat lähinnä itkettäneet. Miksi pelitalot yrittävät tuoda konsoleille väkisin sellaisia pelejä, jotka eivät lainkaan sovellu niiden ohjaimille ja käyttöliittymille?
EndWarin lähestymistapa onkin järkyttävän piristävä. Yleensä konsolinaksut muistuttavat liikaa pc-vastineitaan ja sakkaavat saman tien. EndWar on kuitenkin tehty oikeasti konsolilähtökohdasta. Ei vain puheissa, vaan myös teoissa.
Ei pelkkää puhetta, myös tekoja!
Mikä tärkeintä, tekijät ovat tajunneet konsolin tarjoavan vain rajalliset välineet sotatilanteen hallitsemiseen. Konsolikomentaja ei pysty ohjaamaan kymmenien ja satojen yksiköiden armeijoita. Joukkojen sulava komentaminen, kameran liikuttelu ja tilannekarttojen seuraaminen ovat näillä välineillä mahdottomuuksia. Lopulta joku valopää sai älynväläyksen: tehdään erilainen sotapeli!
EndWar lähestyy sotaa ruohonjuuritasolta. Erilaisia yksiköitä on vain seitsemän erilaista. Näistä koostetaan enintään 12 yksikön iskujoukkoja, mutta yleensä pelaajalla on komennossaan puolisen tusinaa yksikköä. Kamera istuu tiukasti valitun yksikön lähellä. Pelialueet ovat niin suppeita ja joukkoja niin vähän, ettei tilanteen hahmottaminen muodostu missään vaiheessa mahdottomaksi.
Lisäksi joukkojen komentamiseen on keksitty kikka. Ääniohjaus. Eiväthän äänikomennot mitenkään uusi asia ole, mutta ne on vaihteeksi toteutettu esimerkillisesti. Ne todella tukevat peliä, tuovat siihen lisää.
Yhtäkkisesti naksusodan pelaaminen konsolilla onkin toimivaa, jopa hauskaa. Vedetään vain oikea liipaisin pohjaan ja komennellaan. ”Unit one move to alpha. Unit four secure alpha. Unit seven attack hostile two.” Samaan aikaan pelaaja voi kiitää ohjaimen napeilla yksiköstä toiseen, tarkistaakseen näiden tarkan sijainnin ja tilanteen. Yksiköitä voi komentaa ohjaimella, niihin siirtymättä, kun vain siirretään valitsin valikossa yksikön päälle ja kohdistetaan tähtäin haluttuun kohteeseen tai maaston kohtaan. Käsky muuttuu automaattisesti yksikön ja kohteen mukaan.
Pelaaminen onkin onnistuttu tekemään äimistyttävän sujuvaksi ja loogiseksi. Vaikka sotiminen ja tilanteenhallinta toki kuumentaakin välillä aivosoluja, niin käyttöliittymä tukee pelaamista. Pelaaminen onnistuisi yhtä lailla pelkällä ohjaimella tai äänikomennoilla, mutta niiden käyttäminen sekaisin ja yhtä aikaa tukee elämystä, tehden pelaamisesta luistavaa.
Teknosotaa
EndWarin tapa kuvata lähitulevaisuuden ärhäkkää teknosodankäyntiä on pelaamisen ohella muutenkin mainio. Pelin intro ja alkutehtävät pohjustavat tarinaa monelta näkökulmalta, minkä jälkeen pelaaja valitsee, pelaako hän Amerikan, Euroopan liiton vai Venäjän puolella. Kunkin tarina kertoo sodasta omalla tavallaan, lisäksi sota etenee taistelujen myötä aina omaan suuntaansa. Ei ihme, että tekijät kuvailivat sitä jopa Pokémon-tyyppiseksi keräilypeliksi, sillä pelaaja kerää arsenaaliinsa yksikköjä ja nimeää niitä, joukot taas keräävät kokemusta ja pelaaja voi kustomoida niitä taistelutienesteillään.
Näin kampanjan eteneminen pelaajan voittojen ja tappioiden myötä muuttuu aina vain ainutkertaisemmaksi joka pelikokemuksella. Tämäkin tekee EndWarista lajityypissään tavallista pitkäkestoisemman elämyksen.
Vaikka yksiköiden liiankin korostettu kivi-paperi-sakset-tyyli voi vähän häiritä, niin se kuitenkin sopii hyvin suoraviivaistettuun kokemukseen.
Se erikoisin ja ehkäpä eniten pelattavaa tarjoava ominaisuus on kuitenkin EndWarin tyylikäs verkkosota. Pelaajat voivat singota itsensä napinpainalluksella internet-sodan uumeniin ja kamppailla haluamansa faktion puolesta. Maailmankartta muuttuu hiljalleen pelaajien taistelujen tulosten mukaan. Nettisota on veikeä ja toimiva idea, jonka soisi kantavan pidempäänkin.
Täytyykin tunnustaa, että Tom Clancy’s EndWar onnistui tavoitteissaan. Peli näytti kiinnostavalta keväällä, mutta se ylitti odotukset talvella. Harva peli onnistuu moisessa, etenkin näin pessimistisistä lähtöasetelmista. EndWar näyttää, että reaaliaikainen sotapeli voi toimia myös konsoleilla, kun tekijät vain uskaltavat pyyhkiä pc-naksusodat muististaan ja ajatella tarpeeksi pieniä asioita.
Tom Clancy
Amerikkalainen Tom Clancy on maailman tunnetuimpia teknotrillerikirjailijoita. Hän nousi maineeseen esikoisteoksellaan Punaisen lokakuun metsästys (1984) ja vahvisti asemansa kirjamaailman megatähtenä kirjoilla Punainen myrsky nousee, Näkymätön vihollinen ja Kremlin kardinaali. Clancy loitsi kylmän sodan visioista uskomattomia trillereitä, siirtäen teostensa tapahtumia uusiin suuntiin tosimaailman tilanteiden muuttuessa.
Clancy perusti oman pelitalon, Red Storm Entertainmentin, vuonna 1996. Studio loi useita sinänsä erinomaisia, mutta teknisesti kömpelöitä, kylmän ja kuuman sodan strategiapelejä, mutta iski sitten kultasuoneen 1998 julkaistulla Tom Clancy’s Rainbow Sixillä. Se synnytti kokonaisen uuden pelien lajityypin, jonka jalanjäljillä jatkaa muun muassa Ghost Recon -sarja.