New Yorkin kaduilla luetaan lännen lakia
Kun tappava virushyökkäys romuttaa sivilisaation ja aiheuttaa New Yorkin vajoamisen kaaokseen, vain hallituksen salaistakin salaisempi nukkuvien agenttien järjestö The Division voi auttaa. Se on perustettu vastaamaan maailmanlopun tasoisiin uhkiin lain ja järjestyksen palauttamiseksi. Pelaaja on yksi Divisioonan agenteista, jonka tehtävä on panna kuriin ryöstelijät ja muut väkivaltaiset ryhmittymät New Yorkin Manhattanilla ja samalla etsiä parannuskeinoa virukselle. Juoni on siis ehtaa Tom Clancy -paatosta, mutta kuinka on itse pelin laita?
The Division on räiskintäroolipeli, joka tarkoittaa sitä, että tulitaisteluissa hahmon kyvyt ja varusteiden ominaisuudet ratkaisevat enemmän kuin pelaajan oma osumistaito. Vastustajille on selkeät osumapisteet, ja vaikka pääosuma tekeekin enemmän vauriota, viholliset eivät kaadu vain muutamasta luodista. Kovemmat viholliset tietenkin kestävät osumaa enemmän kuin tavalliset, ja etenkin pomot imevät luoteja kuin sienet. On siis hyvä tiedostaa, ettei kyse ole perinteisestä räiskinnästä.
Pelialueena toimiva Manhattan on laaja kokonaisuus, joka on jaettu eritasoisiin alueisiin. Niillä voi liikkua vapaasti, mutta liian kovatasoisella alueella olevat viholliset ja tehtävät ovat tietenkin liikaa alemman tason pelaajille. Joka alueella on omat tehtävänsä ja sivutehtävänsä sekä turvatalo, joiden välillä voi pikaliikkua nopeasti.
Päinvastoin kuin Ubisoftin avoimen maailman pelit yleensä, on kaikki tekeminen The Divisionissa mielekästä puuhaa, oli sitten kyse varsinaisista tehtävistä tai pelkästä keräilystä. Kaikki tekeminen kartuttaa kokemusta, ja keräilyn kohteet kertovat sivilisaation romahduksesta lukuisilla pikkutarinoilla mielenkiintoisesti. Mikä tärkeintä, kaikki tämä tekee pelimaailmassa seikkailusta kiehtovaa, sillä hyvin usein pelaaja karkaa sivukujille vain siksi, että minikartalle ilmestyy ilmoitus jostain lähellä olevasta asiasta, jota pitää tietenkin lähteä tutkimaan. Koskaan ei tule tunne siitä, että jonkin asian tekeminen olisi täysin turhaa puuhaa. Tämä on jo saavutus sinänsä avoimen pelimaailman pelissä.
Hahmonkehityksen keskiössä on pelaajan oma tukikohta. Tehtävistä kerätyillä resursseilla kehitetään sen turvallisuus-, lääkintä- ja teknologiasiipiä osa kerrallaan ja saadaan näin uusia kykyjä ja ominaisuuksia hahmolle. Lisäksi tukikohta kehittyy samalla visuaalisesti hätäisesti kyhätystä turvapaikasta monipuoliseksi turvallisuuskeskukseksi, joka antaa hyvin tunteen järjestyksen tuomisesta kaaokseen pelin edetessä ja hahmon samalla kehittyessä.
Varsinaisia hahmoluokkia ei pelissä ole. Joka hahmolla voi olla käytössä kaksi muokattavaa erikoiskykyä kerrallaan, mutta niitä voi vaihdella tarpeen mukaan. Kykyihin kuuluu esimerkiksi hyökkääviä robottitykkejä, miinoja ja pommeja sekä tukea antavia parannuslaitteita ja suojakilpiä. Kyvyt tuovat hyvää taktista lisäotetta räiskintään, ja etenkin tiimissä pelatessa niiden vaihtelu ja valinta toisiaan tukeviksi antaa hyvää syvyyttä yhteispeliin.
Pelin koukuttavin osa-alue on toimintaroolipeleistä tuttu varusteiden jatkuva kerääminen ja kehittäminen. Koska kyseessä on realismia hakevaan ympäristöön sijoittuva peli, varusteet koostuvat tavanomaisemmista esineistä, kuten repuista, hanskoista, pistoolikoteloista ja niin edelleen, mutta yhtä kaikki ne antavat erilaisia bonuksia hahmon ominaisuuksiin, aivan kuten eri osat aseisiin. Varusteet on tietenkin myös jaettu eri harvinaisuusluokkiin värin perusteella, joten pelaaja jaksaa innostua enemmän sinisistä ja purppuranvärisistä esineistä kuin harmaista ja vihreistä. Varusteita kykenee myös itse rakentelemaan tukikohdassa, ja tästä on tehty riittävän helppoa ja hyödyllistä, jotta sitä kannattaa tehdä.
Yksi The Divisionin merkittävistä saavutuksista on se, että sitä voi pelata mielekkäästi niin yksin kuin seurassakin, mikä verkkoroolipeleille on varsin harvinaista. Manhattanin kujien ja kolkkien tutkiminen pitää pelin kiinnostavana tarinatehtävien ohella, vaikka tulitaistelut yksin voivatkin pidemmän päälle hieman puuduttaa erilaisten vihollisten vähäisyyden vuoksi. Loppupuolen tehtävät voivat myös olla turhauttavan vaikeita yksin pelatessa, mutta jo kaksistaan pelatessa helpottaa se, että on joku nostamassa pystyyn, jos putoaa taistelussa.
”The Division on räiskintäroolipeli, joka tarkoittaa sitä, että tulitaisteluissa hahmon kyvyt ja varusteiden ominaisuudet ratkaisevat enemmän kuin pelaajan oma osumistaito.”
Pelissä on kuitenkin myös hyvin toimiva peliseuranhaku. Kavereiden kanssa voi liittyä samaan peliin yhdellä napinpainalluksella, ja muiden pelaajien kanssa voi tehdä pikahaun turvatalossa tai tarinatehtävän ovella. Juuri tarinatehtävät ovat kokonaisuuksia, joita muissa verkkoroolipeleissä kutsuttaisiin luolastoiksi tai instansseiksi, joskin The Divisionissa ne voi pelata myös yksin, koska peli skaalaa vihollisten määrää ja laatua pelaajamäärän mukaan. Joka tapauksessa pelasi sitten yksin tai muiden kanssa, on pelissä tehty helpoksi vaihtaa tilojen välillä lennosta mielen mukaan ilman turhia säätämisiä.
Koska kyseessä on verkkoroolipeli, ei pelin tarvitse loppua siihen, kun maksimitasokatto on saavutettu ja tarinatehtävät läpäisty. Sen jälkeen on luvassa päivittäisiä tehtäviä ja vanhojen tehtävien vaikeampia versioita, joista lähdetään hakemaan sitä kaikkien parasta eli kultaisia varusteita – tai suunnataan Dark Zonelle.
Dark Zone on Manhattanin keskellä sijaitseva kaikkein vaarallisin alue, jossa ei ole mitään jälkeä laista tai järjestyksestä. Se on samalla The Divisionin loppupeli sekä pelaajien välisen taistelun näyttämö, jolla on oma tasojärjestelmä. Sieltä löytyy pelin parasta tavaraa ja paljon tutkittavaa mutta myös vaarallisia vihollisia. Jujuna on se, että se on kaikille pelaajille yhteinen alue ja tavaraa voi sieltä hakea vain rajatun määrän kerrallaan – ja sekin pitää kuljettaa pois erityisten noutopisteiden kautta. Kopteria odotellessa tekoälyvastustajia suurempi uhka ovatkin muut pelaajat, jotka voivat yrittää ampua pelaajan ja varastaa tämän keräämät varusteet. Toisia pelaajia ampuva pelaaja muuttuu luopioagentiksi, jonka päästä saa tuntuvan palkkion, kunnes tietty aika on kulunut.
Tämän on tarkoitus rohkaista pelaajien väliseen taisteluun, mutta tosiasiassa luopioagenteista saatava palkkio on tällä hetkellä paljon kovempi kuin mitä muilta pelaajilta voi onnistua varastamaan. Siksipä puhtaan sikailun lisäksi oikeita kannustimia ryhtyä luopioagentiksi ei ole, mikä hieman vie pohjaa pelaajien väliseltä kahinoinnilta. Lopulta yhteispeli on se, mikä kannattaa Dark Zonellakin. Tämä puoli vaatii vielä lisää säätöä, mutta Ubisoft on jo luvannut muutoksia asiaan.
Kaiken odottelun ja ennakkohypen jälkeen The Division onnistuu yllättämään iloisesti. Toki se on pohjimmiltaan verkkoroolipeli, joiden luonteeseen kuuluu itseään toistava taistelu ja toiminta, mutta silti siinä on oikeaa sisältöä helposti yhden kokonaisen yksinpelin verran – ja yhteispelin verran vielä päälle. Ja koska kyseessä on verkkoroolipeli, on lisää sisältöä tietenkin luvassa säännöllisesti. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka hyvät suunnitelmat Ubisoftilla on pelin varalle pidemmällä tähtäimellä. Tämä on kuitenkin jo itsessään loistava alku.
9/10
Yhtälailla niin yksin kuin yhdessäkin pelattava räiskintäroolipeli, joka antaa pelaajan päättää, kumpaa haluaa.
Miika Huttunen