Lara kapuaa jälleen pelimaailman huipulle
Vuonna 1996 ilmestynyt ensimmäinen Tomb Raider -peli on klassikko. Sen päähenkilöstä Lara Croftista tuli nopeasti pelimaailman tunnetuimpia hahmoja. Katakombeissa ja vuoren kielekkeillä seikkaileva hahmo oli vahva naispuolinen päähenkilö, mikä oli maskuliinisessa pelimaailmassa tuolloin lähes ennenkuulumatonta.
Vuonna 1999 pelisarjan neljännessä osassa (Tomb Raider: The Last Revelation) vihjailtiin Laran kuolleen. Sarjaan saatiin kuitenkin lyhyen ajan sisään vielä kaksi peliä lisää. Vuonna 2000 ilmestynyt Tomb Raider: Chronicles oli vielä kohtalainen peli, mutta vuonna 2003 ilmestynyt Tomb Raider: Angel of Darkness oli todella heikko tuotos. Pelisarjaa tuohon asti työstänyt Core Design -studio astui syrjään kehittäjän paikalta, ja tilalle tuli Crystal Dynamics, joka teki vuonna 2006 kehutun, mutta jälkikäteen katsottuna ainoastaan kohtalaisen Tomb Raider: Legendin.
Vuonna 2008 Crystal Dynamics teki keskinkertaisen Tomb Raider: Underworldin. Pelisarja oli tullut silloisessa muodossaan tiensä päähän. Tarvittiin jotain uutta. Nyt käsillä on Laran seikkailijattaren uran alkuvaiheisiin pureutuva uusi Tomb Raider -seikkailu. Kuten jo yksinkertainen nimi kertoo, ollaan uuden alun äärellä – monellakin tavalla.
Uusin Tomb Raider esittelee nuoren Laran, joka ei ole vielä samanlainen kansainvälinen seikkailijatar niin kuin edellisissä osissa. Alun haaksirikkokohtauksen jälkeen hän löytää itsensä saarelta, jossa kaikki ei ole kunnossa. Sen kummemmin juonta ei kannata lähteä paljastamaan, sillä se avautuu kerroksittain tyylikkäästi. Tomb Raider on seikkailu isolla ässällä, ja sen käsikirjoitus houkuttelee mukaansa – jopa epäloogisuudet toimivat oman lajityyppinsä sisällä ensiluokkaisesti. Ennen Tomb Raiderit ovat olleet kasa kohtauksia, mutta uusin pelisarjan osa kertoo selkeän, komeasti kootun tarinan.
Peliä on mainostettu alkusykäyksenä ja selittävänä epilogina sille, miksi Larasta tuli sellainen kuin aikaisemmin julkaistuissa (eli aikajanalla myöhemmissä) osissa tuli. Vaikka Tomb Raider onkin toiminnallinen seikkailupeli, se on myös ylivoimaisesti tummasävyisin pelisarjan osa. Koska Tomb Raider -pelit ovat ennen olleet oikeastaan kaikille perheenjäsenille sopivia seikkailuja, lyökin sen kyyninen ja jopa kova maailma silmille kuin märkä rätti. Lara kärsii läpi pelin tavoilla, jotka valkokankaalla tuntuisivat inhorealistisilta ja häijyiltä. K18-ikäraja on enemmän kuin ansaittu. Etenkin jotkut animaatiopätkät Laran menettäessä henkensä ovat jopa ahdistavia.
Seikkailu vie hökkelikylien kautta kauniisiin metsämaisemiin, vuorten huipuille ja luolastoihin. Vaikka maisemat ovat koreita, pysyy tunnelma tiiviinä. Uusimmassa Tomb Raiderissa ei olla Indiana Jones -maailmassa, jossa natsit ovat sarjakuvamaisia ja toiminta kevyttä. Lika kertyy seikkailun aikana Laran kasvoille, ja kura sekä Laran kivusta vääristyneet kasvot symboloivat hänen kasvukertomustaan sopivan alleviivaamattomasti.
Pelin alussa Lara kulkee ilman aseistusta, mutta hän saa nopeasti käsiinsä ensimmäisen jousipyssynsä. Kyseisen aseen osaaminen selitetään nuoruudessa suoritetulla harjoittelulla, mikä meneekin alussa läpi. Lara ampuu metsien eläimiä ruuakseen, ja homma pysyy vielä realismin rajoissa.
Seikkailun edetessä törmätään kuitenkin pelin suurimpaan kerronnalliseen ongelmaan. Pelasin pelin läpi noin 12 tunnissa, ja alun arasta Larasta tulee tuntien aikana olento, joka kylvää kuolemaa ympärilleen kuin pahainenkin toimintasankari. Muutosta selitetään sillä, että Lara pakotetaan päätöksiin ja pelastamaan oma ja ystäviensä henki, mikä juonellisesti toimiikin vielä jotenkuten. Kun Lara alkaa jossakin vaiheessa peliä huudella suojan takaa uhkauksia pelin pahiksille, ollaan kuitenkin jo täysin väärillä teillä. Lara on yhtäkkiä pimeyden enkeli, joka kylvää konetuliaseella ja haulikolla kuolemaa ympärilleen kuin Chuck Norris konsanaan. Hänet on ehkä pakotettu tappamaan, mutta jossakin vaiheessa selviytyminen tuntuu tippuvan taka-alalle ja kosto muuttuvan päällimmäiseksi motiiviksi.
Silti pääasiallisesti ollaan kuitenkin onneksi perinteisen Tomb Raider -toiminnan äärellä. Lara hyppii kielekkeeltä toiselle, roikkuu kalliossa hakkunsa avulla ja selviytyy pinteistä kuin vanhoina hyvinä aikoina. Aina kun peli hyppää räiskinnästä perinteisempään Tomb Raider -toimintaan, tasolta toiselle pomppimisesta osaa nauttia tietäessään, ettei akrobatiaa kestä tarpeeksi kauaa. Jossakin vaiheessa vastaan astelee jälleen vihollisjoukkoja, jolloin on aika kaivaa aseet esiin.
Perinteisempää seikkailua ja hyppimistä säestää nykypeleille niin tuttu ominaisuus eli reaktiopelit. Pelin aikana tulee vastaan tilanteita, jotka ratkotaan joko analogiohjainta vääntämällä tai nappeja oikeaan aikaan painamalla. Reaktiopelejä ei ole kuitenkaan liikaa, ja ne sopivat kokonaisuuteen.
Tomb Raider on silkkaa Hollywood-toimintaa, joka toimii tyylilajissaan loistavasti. Monelle pelaajalle räiskintään keskittyvät toimintakohtaukset ovat se kuorrutus, joka nykyaikaistaa Tomb Raiderin tällä vuosikymmenelle sopivaksi. Kaikille tämä ei sovi, mutta onneksi ammuskelu toimii paremmin kuin keskivertoräiskinnöissä.
Vuoden 2013 Tomb Raider toimii oikeanlaisena sykäyksensä Lara Croftin seikkailijattaren uralle. Se on kyynisempi kertomus kuin Laran aiemmat seikkailut ovat olleet, mutta pelit heijastelevat elokuvien tavoin aikakautta, jolloin ne on tehty. Rankkoina ja välinpitämättöminä aikoina pitää tehdä mitä tahansa selviytyäkseen.
Pelisarjalle kumartava loppukohtaus levittää huulille sellaisen hymyn, että omaan makuuni seikkailun sijaan piirun liikaa räiskintää painottava pelimekaniikka unohtuu. Lara Croftin uusin seikkailu on kertomus, joka on ilo kokea.
Toivottavasti se saa vielä jatkoa.