Hoidetaan tämä heti pois alta: pidän Tomb Raider -peleistä siinä määrin, että minua voi kutsua fanipojaksi. Tätä tasapainottaa kuitenkin lähtökohtaisesti negatiivinen asennoitumiseni kaikkeen.
Sain pelin arvosteltavakseni, koska olen yksi niistä harvoista Pelaajista, jotka ovat sarjaa tiiviisti seuranneet. Ei välttämättä ideaali tilanne, mutta sen kanssa on elettävä.
Tomb Raider: Legend on näytön paikka. Se ei ole sitä pelkästään pelin kehittäneelle Crystal Dynamicsille, jolle sarja siirtyi Core Designin ammuttua itseään jalkaan Angel of Darkness -pelillä. Kyseessä on näytön paikka myös julkaisija Eidokselle – edellisen pelin jälkeen toista epäonnistumista olisi vaikea hyväksyä.
Legend aloittaa Crystal Dynamicsin Tomb Raider -sarjan. Se tekee sen teknisesti ja pelisuunnittelun osalta hienosti. Tarinan saralla uudet vanhat viholliset ja pakotettu motivointi päähahmon taustan tähän asti unohdetun osuuden kautta eivät ole kuitenkaan onnistunein keino.
Laraa avittaa Crystal Dynamicsin visiossa muutama henkilö, joihin seikkailijatar on yhteydessä satelliittipuhelimen välityksellä. Konkreettista apua näistä tyypeistä ei ole, mutta pelissä kuulee paljon tyhjänpäiväistä sanailua, jolla ei ole suurimman osan ajasta juuri mitään virkaa kokonaisuuden kannalta.
Croftin kartanossa hoviaan pitävät apuvoimat tuntuvat Tomb Raider -elokuvien innoittamalta lisäykseltä, jota jotkut voivat pitää hyvänä asiana, mutta suurin osa ei.
Tulikukkia
Legend sisältää paljon tulitaisteluita. Ne eivät ole koskaan olleet sarjan parasta antia, mutta nyt ne ovat sentään aikaisempaa monipuolisempia.
Peliin ei ole yritetty vääntää väkisin lähitaistelujärjestelmää. Se ei juuri yllätä, sillä loppumattomilla ammuksilla varustetut pistoolit toimivat myös läheltä hyvin. Mukana on kuitenkin muutama tekniikka, mikäli joutuu kosketusetäisyydelle. Ne ovat pariin otteeseen hyödyksi, kun vihollisia on paljon, mutta muuten riittävät väistöliikkeet ja jatkuva tulitus.
Nyt onnistuu myös hallittu ympäristön tuhoaminen, josta esimerkkinä polttoainetynnyrit ja epävakaat kivimuodostelmat. Tuhottavaa löytyy yleensä paikoista, joista löytyy myös paljon vihollisia.
Peppu heiluu
Seikkailijatar on tässäkin pelissä kylmäpäinen akrobaatti. Lara on edelleen parhaimmillaan kiipeillessään kallioseinämiä tai unohdetun hautaholvin pylväikössä, ja samaa voi sanoa pelistä.
Aseet ovat olleet aina menossa mukana, mutta ylivoimaisesti parasta ovat toimintapulmat: sarjat hyppyjä ja väistöjä, jotka johtavat täpärään pelastumiseen hautojen ansoilta tai murenevilta kielekkeiltä.
Legendin toimintapulmiin tuo lisämakua uusi varuste, magneettikoukku, joka toimii Indiana Jonesin ruoskan tapaan joissain hypyissä. Sillä voi myös siirtää esineitä ja avata kulkureittejä.
Pelin vaarat ovat klassisia Tomb Raider -surmanloukkuja: pudotuksia sekä arkaaisia terä- ja muita ansoja. Aikaisemmin niistä on selvinnyt ainoastaan peruspelaamalla, mutta Crystal Dynamics on lisännyt kaavaan myös reaktionopeutta testaavia osuuksia. Näissä kamera kuvaa tilannetta välianimaation tapaan ja pelaaja painaa ruudulle ilmestyvää nappia mahdollisimman nopeasti. Hitaus koituu kuolemaksi.
Vaikka tällainen saattaa kuulostaa turhalta, nämä osuudet ovat itse asiassa hauskoja pikkuhaasteita, ja ne rikastuttavat pelikokemusta mukavasti.
Aggrotraveller
Tomb Raider: Legend sisältää riittävästi eksoottisia ympäristöjä, joista parhaat löytyvät pelin loppupuolelta. Matkan tahti on kuitenkin liian kiihkeä, eikä yhdessäkään hyvässä kohteessa viivytä riittävän kauan. Olisi ollut paljon mukavampaa seikkailla pidempään hautaholveissa paikassa X, kuin tuhlata aikaa taistelemalla palkkasotilaita vastaan paikassa Y.
Heikointa antia ovat modernimmat seikkailukohteet, Tokio ja hylätty neuvostoaikainen tutkimuskeskus. Parhaimmillaan tuntee vahvaa nostalgiaa. Se johtuu suorista viittauksista ensimmäiseen peliin ja sen kenttäsuunnitteluun. Muutamaan otteeseen eteen piirtyvä näkymä onnistuu täydellisesti, ja pelaaja siirtyy keskelle muinaisia rakenteita. Se on fantastinen tunne.
Esiin täytyy nostaa myös kohta pelin loppupuolella, jossa uusi ja vanha maailma kohtaavat riemastuttavalla tavalla.
Haudan akustiikka
Tomb Raider: Legend on hyvän näköinen. Pelistä löytyy monia pieniä, viimeistellyn kuvan antavia yksityiskohtia, kuten se, ettei iltapuvussa liikkuva Lara pilaa kutsuja juoksemalla pelaajan ohjatessa hahmoa liian kovalla kädellä, ja se, että pelin aloitusvalikon taustakuva vaihtuu pelattavan kentän mukaan.
Pelin grafiikka näyttää välianimaatioita lukuun ottamatta hienolta. Legend ei ole niinkään hieno kuin saatu näyttämään hienolta. Sitä on vaikea selittää. Salatiedettä, oletan. Grafiikkavirheisiin ei törmää, joskin kameraa saa, ikävä kyllä, kirota muutamaan otteeseen.
Ääninäyttelijät, joita johtaa Keeley Hawes Larana, ovat ammattilaisia. Musiikkia kuullaan enemmän kuin ensimmäisissä peleissä. Se syö ääniraidalta iskutehoa, mutta sen enempää pahaa siitä ei voi sanoa.
Muistokirjoitus
Tomb Raider: Legend tuntuu sarjan parhaalta peliltä sitten ensimmäisen osan. Kahta todella huonoa moottoripyöräosiota lukuun ottamatta menossa on koko ajan hyvä henki, kontrollit ovat hyvät ja paikoitellen tuntee olevansa ensimmäinen ihminen tuhanteen vuoteen unohdetussa temppelissä.
Peli loppuu kuitenkin tavalla, joka jättää pahan maun suuhun. Siihen asti Legend on sitä mitä on odotettu: hyvä toimintaseikkailu – ja hyvä Tomb Raider.
Monomyytti
Pelissä viitataan monomyyttiin. Tomb Raider: Legendin tapauksessa sillä ei kuitenkaan viitata tutkija Joseph Campbellin Sankarin tuhannet kasvot -teoksessa (1949) esittämään teoriaan, jonka mukaan kaikki sankaritarinat noudattavat samaa kaavaa.
Peruskertomus, monomyytti, jaetaan kolmeen osaan ja näiden osien sisällä vielä erillisiin osioihin. Kaavan pääosat ovat ”lähtö/ero”, ”initiaatio” ja ”paluu”. Esimerkki tällä kaavalla kirjoitetusta tarinasta on George Lucasin Tähtien sota.
Kaavassa on ensimmäisenä ”Kutsu seikkailuun”, joka on Tähtien sodassa Luke Skywalkerin kaipuu lentäjäksi ja kutsu droidien viesti. The Matrixissa sama hoituu, kun Morpheus panee Neon kyseenalaistamaan todellisuuden. Vastaavat esimerkit ”lähtö/ero”-osan viimeisestä kohdasta ”Valaanvatsassa” – joka on nimetty Raamatun Joonan mukaan – ovat Tähtien sodassa Kuolontähti ja The Matrixissa Neon vankeus koneiden ”patterina”.
Monomyyttiteoriaa, sen näennäistä kaikenkattavuutta sekä epätarkkuutta, on kritisoinut muiden joukossa kirjailija Kurt Vonnegut, joka on typistänyt teorian esittämän kaavan vielä pienempään tilaan: ”Sankari joutuu pulaan” ja ”Sankari selviää pälkähästä”.
PSP-versio
Tomb Raider: Legendin käsikonsoliversio on sisällöltään miltei yksi yhteen kotikonsoleiden kanssa. Se myös näyttää miltei samalta kuin Playstation 2:lla. PSP-versiossa on lisäksi erilaisia haastetehtäviä ja mahdollisuus pelata toista käsikonsoliargeologia vastaan. Tätä ominaisuuta ei kuitenkaan päässyt vielä testaamaan toimituksen yhdellä pelilevyllä.
Kontrolliskeema on konsolista johtuen merkittävän erinlainen. Nappien ja toisen ohjaimen puute tekee kotikonsolilta PSP:lle siirtymisen hankalan tuntuiseksi. Kameran kanssa on tukalaa, vaikka muuten pelaaminen luonnistuukin vanhasta muistista.
Tomb Raider: Legend tuntuu myös PSP:llä hyvältä peliltä, mutta jos pitäisi valita, kotikonsoliversio vie voiton. Toimintojen paljous vaatii enemmän ohjauslaittelta.