Tirkistelijä-Tompan virtuaalilemmikit
Toimituksen Miika on masentunut. Hän sai pakit heilaltaan epäonnistuneiden treffien päätteeksi, eikä mikään tunnu onnistuvan. Ruokakaan ei maistu.
Toisaalla Thomas Puha elää unelmaansa. Hänen rapkeikkansa vetävät yleisöä joka ilta, ja naiset lakoavat hänen jalkoihinsa. Taittajat Minna ja Lasse viettävät vastanaineina yhteistä aikaa rannalla, ja Janne Kaitila on uppoutunut DS-pelien lumoihin.
Puhe ei ole suinkaan tavallisesta viikonlopusta Pelaajan toimituksen keskuudessa, vaan Nintendon uudesta Tomodachi Life -elämäsimulaatiosta, johon loin huumorimielessä hahmoiksi uudet työkaverini. Tomodachi Collection -sarja on ollut valtava myyntimenestys Japanissa, ja se kokeilee siipiään nyt ensi kertaa lännessä. Tomodachi tarkoittaa japaniksi ystävää, mikä kiteyttääkin pelin idean loistavasti.
Pelaaja luo heti alkuun itsensä ja kavereidensa pohjalta kourallisen Mii-hahmoja, jotka asettuvat taloksi värikkäälle pikkusaarelle. Hahmojen luonti on nopeaa ja yksinkertaista, mutta valmiit luomukset näyttävät yllättävän paljon esikuviltaan. Luonteen määrittely tapahtuu pisteytyksen kautta, ja jopa ukkelien synteettistä puheääntä voi säätää.
Peli itsessään on lähinnä sympaattista pikku näperrystä ilman päämäärää. Pelaaja ei ohjaile hahmoja itse, vaan ne kulkevat saarella oman tahtonsa mukaan. Suurempiin elämänmuutoksiin miit pyytävät lupaa, joten päätösvalta säilyy kuitenkin ruudun tällä puolen. Siitä huolimatta pelaaja on lähinnä sivustakatsojan ja palvelijan roolissa – pilalle lellityt hahmot mankuvat uusia vaatteita ja lempiruokiaan jatkuvasti, ja pelissä eteneminen vaatii niiden jokaisen toiveen täyttämistä.
Mielekkään tekemisen puute alkaa vaivata, kun hahmot puuhaavat omiaan, eikä pelaajaa tarvita edes passaamaan. Hahmojen kanssa pelattavat minipelit ovat valitettavasti suhteellisen harvassa, eikä niistä riitä hupia kuin korkeintaan minuutiksi kerrallaan. Miit kysyvät joskus apua ongelmiinsa, ja niitä voi lahjoa ruoalla, vaatteilla ja tavaroilla. Peli muistuttaa 90-luvun virtuaalilemmikkejä: perustarpeiden täytyttyä puuhaa on hyvin vähän, ja se on häiritsevän yksiulotteista.
Saari itsessään vetoaa suloisuudellaan, mutta sitä ei pääse tutkimaan kuin ennalta määritettyjen pisteiden ja kuvakulmien kautta. Aluksi saarelta löytyy vain kaupungintalo ja ruokakauppa, mutta uusia paikkoja avautuu tiettyjen kriteerien täytyttyä. Koko saaren saa käyttöönsä hyvin nopeasti, ja uutuudenviehätys haihtuu äkkiä. StreetPass-kohtaamisia vaaditaan kahden kohteen avaamiseen, mikä voi muodostua ongelmaksi Suomen peräkylissä.
Pelin parasta antia eivät ehkä olekaan sen omat meriitit, vaan pelaajan itse luoma hahmokaarti. Kukapa ei tahtoisi nähdä pomoaan vaaleanpunaisessa keijuasussa tai laulaa duettoa lempijulkkiksensa kanssa? Hahmojen kanssa puuhastelu on ehkä yksinkertaista, mutta absurdeja tilanteita riittää. Pelin omintakeinen huumori kantaa pitkälle, ja juuri oikeasta elämästä tuttujen henkilöiden näkeminen epätavallisissa olosuhteissa on pelin valttikortti.
Tällä on toki huonojakin puolia: epämääräinen syyllisyydentunne iskee viimeistään siinä vaiheessa, kun pelaaja tajuaa pystyvänsä seuraamaan hahmoja myös kylpyyn. Terve uteliaisuus on osa ihmisluonnetta, mutta en olisi välttämättä tahtonut nähdä Janne Pyykköstä pelkkä pyyhe päällä.
Ensi vilkaisulta Tomodachi Life sopii Nintendolla aiemmin nähtyjen Nintendogsin ja Animal Crossingin iloiseen joukkoon. Valitettavasti sen suloisen kuoren alta ei löydy kuin pilvenhattaroita. Vaikka hahmojen hupailu jaksaa naurattaa, pelimekaanisesti vajavainen teos toimisi ehkä paremmin halvempana latauspelinä tai älypuhelimen ruudulla.