Too Human

Parhaimmillaankin tarjolla on pelkkää keskivertoa beat'em'upia.

14.9.2011 22:18

Too Human haastoi pitkään jopa Duke Nukem Foreverin vaporwaren kärjestä kisatessa. Lopulta valmistuttuaan se ei kuitenkaan juuri herätä riemunhuutoja, sillä tarjolla on hämmentävä ja turhauttava elämys. Too Human on peli, jonka kehitystyö olisi pitänyt pistää jossain vaiheessa selkeästi jäihin ja miettiä tilanne uusiksi. Nyt se tuntuu liikaakin yhden miehen visiolta, uudelta Daikatanalta, joka vaihtoi elämän suurella moottoritiellä väärälle kaistalle eikä häämöttävää onnettomuutta nähty vauhtisokeudessa. Vauhtiakin oli liikaa ja jarrut epäkunnossa.

Hämmentävä paketti

Ensimmäiset hetket Too Humanin parissa menivät vahvan hämmästelyn parissa. Mistä ihmeestä tässä on kyse? Keitä kaikki nämä hahmot ovat? Missä he oikein sotivat ja miksi? Lopulta oli pakko nöyrtyä, laittaa peli pauselle, lukea huolella mukana tulleet ohjeet ja googlata.

Peliin on luotu hämmentävä ja, ainakin näin scifin ystävälle, erittäin vetävä taustamaailma tarinoineen. Presentaation taso vain on surkeaa. Ensin kuviot eivät vain aukene. Ja vaikka ne aukeaisivatkin, niin paketin kasassa pitävästä punaisesta langanpätkästä ei meinaa saada otetta. Usein sitä ei edes ole.

Too Human onkin peli, jossa tarina, taiteelliset aspektit ja pelattavuus eivät lyö missään kohden kättä. Käsikirjoittajat ovat napsineet laittoman makoisia sieniä tarinaa kirjoittaessaan, samalla kun pelin isä Denis Dyack on hönkinyt kenttäsuunnittelijoille, että: ”Tehkää paikoista upeita! Massiivisia! Uskomattomia! Suoraviivaisia!” Pelisuunnittelu vain tuntuu juuttuneen aloilleen. Se mikä ehkä oli kovaa kamaa joskus 1999–2000, ei toimi armon vuonna 2008.

Niinpä tulos on komea putkijuoksu, joka ei yllä lähellekään ennakko-odotuksia. Pelin piti olla toiminnallinen roolipeli, mutta parhaimmillaankin tarjolla on pelkkää keskivertoa beat’em’upia isoilla aseilla. Ilman roolipeliä. Ei, roolipelaamiseksi ei lasketa hahmon tilastojen kehittymistä ja aseiden valintaa.

Minä, jumala

Ei Too Humanista asennetta puutu. Pelaaja on muinaisnorjalainen kyberjumala, joka taistelee ihmiskuntaa popsivaa jättiavaruusörkkiä vastaan. Kaikki päähenkilöt ovat neurovelholetkutettuja jumalia, jotka loikkivat sulavasti todellisen maailman ja virtuaalitodellisuuden välillä, ja pumppaavat suoniinsa yhä tehokkaampia cybervirityksiä. Täytyy sanoa, että yhtä omintakeista viikinkimytologian hyödyntämistä en ole koskaan aiemmin nähnyt. Harmi vain, ettei potentiaalia ole osattu juurikaan hyödyntää.

Vaikka peliä yritetään värittää kybervirityksillä, vaihdettavilla aseilla ja panssareilla sekä hurjilla vihollisilla, niin loppujen lopuksi se on pelkkää kapeassa kuilussa ryntäämistä eteenpäin, jatkuvia kuolemia ja ärsyttävän turhauttavia taisteluja suoraviivaisessa tappelupelissä. Pelisuunnittelu on jäänyt massiivisen meiningin jalkoihin.

Lisäksi peli kärsii kaameista suunnitteluvirheistä. Sen automaattinen kamera mukamas tarjoaa kinemaattisen elämyksen, mutta aivan liian usein kuva pyörii jossain muualla kuin pitäisi. Lähitaisteluissa se saattaa joskus toimia kelvollisesti, jolloin mättö ja erilaiset kombot viihdyttävät. Erilaisten lähitaisteluaseiden tarjoama vaihtelu tehokkaine erikoishyökkäyksineen pitää toiminnan nopeatempoisena ja näyttävänä. Sauvojen ja nappien yhteispelillä on saatu aikaan omaperäinen ja toimivakin taistelujärjestelmä.

Harmi vain, että itku pillahtaa heti jotain kättä pidempää käytettäessä. Tähtääminen ja vihollisiin lukittuminen on kameran tavoin automaattista, mutta vielä surkeammin toteutettua. Kiivaan taistelun keskellä on usein vaikea, jopa mahdoton, saada haluamansa vastustaja sihtiin. Mikä hauskinta, tähtäinautomatiikka ei usein tajua korkeuseroja, aseiden vaihtaminen on tuskallisen hidasta ja hahmo saattaa jumia aloilleen. Vihollisten yleisin taktiikka on tunkea pusuetäisyydelle, jolloin kaamean kameran ansiosta pelaaja ei välttämättä erota edes itseään.

Kun tähän päälle lisätään vielä monikymmenpäiset vihollislaumat ja täydellisen kyvyttömät kollegat, joiden ainoa tarkoitus on ärsyttää pelaajaa satunnaisilla huuteluillaan, niin hallelujaa. Pahimmillaan peli on pelkkää jatkuvien kuolemien sarjatulta. Mutta ei hätää, valkyriat palauttavat poikansa edelliselle checkpointille, jolloin mättö jatkuu äskeisestä tilanteesta. Mutta ihan oikeasti, ei tätä pelaa yksin kuin masokisti. Coop-moninpelinä menossa voisi olla jo vähän hupiakin.

Too Human on parhaimmillaankin keskiverto mätkintäpeli, mutta enimmäkseen se ärsyttää, jopa vihastuttaa. Se on kuin hieno taustatarina, johon on lykätty väärä peli.

Ikuisuusprojekti

Too Human oli alkujaan ensimmäiselle PlayStationille suunniteltu toimintapeli, joka päätettiin sittemmin viimeistellä GameCubelle. Peli kuitenkin katosi näkyvistä, kunnes Microsoft paljasti vuonna 2005 tehneensä sopimuksen Too Human trilogiasta.
Too Human oli pitkään pelimaailman pisimpään työstetty vaporware-projekti, mutta valmistumisen myötä titteli siirtyi Duke Nukem Foreverille.

4/10
Lisää luettavaa