Roma Victrix!
Jos Rooma on ikuinen kaupunki, Total War alkaa pian olla ikuinen pelisarja. Alkujaan vuonna 2000 ilmestynyt Shogun: Total War on poikinut jo pinon jälkeläisiä, jotka ovat vieneet pelaajat keskiajasta Rooman imperiumin kunnian hetkiin, Napoleonin sotavuosiin ja modien avulla ties minne muualle.
Nyt käynnissä on jonkinlainen uudelleenlämmittelykiertue, sillä parin vuoden takainen Shogun II on saanut seuraa uudesta Rooma-aiheisesta pelistä. Perinteisesti vähän uudistettu sarja on saanut hieman enemmän tuuletusta, mikä ei tietenkään miellytä kaikkia.
Total War -sarjan pelit ovat aina koostuneet kahdesta rinnakkaisesta puoliskosta. Niistä ensimmäisessä johdetaan jotain lukuisista tarjolla olevista joukkioista strategiakartalla. Aikakauteen sopivasti tarjolla on Rooman imperiumin eri valtaperheitä, kreikkalaisia kaupunkivaltioita, idän pelottavia vierasuskoisia ja pohjoisen barbaariheimoja. Kullakin on omat piirteensä, yksikkönsä ja erikoissääntönsä, joiden ansiosta esimerkiksi Spartan puikoista Egyptin rattiin tai germaanibarbaarien ykkösmieheksi hyppäämällä saa aika erilaisen pelikokemuksen.
Vuosien vieriessä tekniikka kehittyy ja sivilisaatiot laajenevat, diplomatian keinoin sovitaan pieniä rajariitoja ja niin edelleen. Rome II:n suurimmat uudistukset koskevat nimenomaan strategista pelitilaa, jota on vihdoin virtaviivaistettu urakalla. Tarvetta olikin, sillä perinteisesti Total War -sessiot hajoavat juuri siihen, että valtakunnan kanssa nysväyksessä menee aivan liian aikaa.
Rome II pyrkii järkeistämään touhua paitsi käyttöliittymätuunauksilla myös organisaatiouudistuksella. Aikanaanhan yksittäiset kaupungit ja niitä ympäröivät alueet olivat erillisiä pelikappaleita, jotka vaativat huomiota jokaisella vuorolla. Niissä rakennettiin yksiköitä, joita sitten siirreltiin eri armeijoihin, niiden rakennuksia viriteltiin ja paranneltiin ja niin edelleen.
Nyt perusyksikkönä on provinssi, joista jokainen sisältää kahdesta neljään vanhanaikaista kaupunkialuetta. Mikromanageroinnin määrä vähenee huomattavasti, kun ei tarvitse vertauskuvallisesti huolehtia erikseen Turun ja Tampereen asioista, vaan voi säädellä koko eteläistä Suomea.
Samalla sysäyksellä myös sivilisaatioita on eroteltu toisistaan. Kullakin sivilisaatiotyypillä – kuten helleeniset kulttuurit ja barbaarit – on omat tapansa pelata. Helleeniset kulttuurit keskittävät osaamistaan pääkaupunkeihinsa, joista tulee nopeasti todella tuottoisia, mutta yhteen paikkaan sidottuja laitoksia. Barbaarit taas voivat jakaa osaamistaan vapaammin pitkin valtakuntaansa, mutta ovat sen vastapainona hieman kreikkalaisia hitaampia.
Joukkojen hallinta on myös pantu kokonaan uusiksi. Nyt sotimisen perusyksikkönä on armeija, joiden määrää on rajoitettu imperiumin koon mukaan rajusti. Se mikä määrässä hävitään, voitetaan laadussa. Yhdessä taistellessaan armeijat keräävät kokemustasoja ja oppivat sotilasperinteitä, joiden ansiosta yksi armeija voi olla muita kovempi meritaisteluissa tai vaikka väijytyksissä.
Suurin miinus koskee karttoja itseään. Syystä tai toisesta miltei kaikki Rome II:n kartan alueet ovat kohtalaisen eristyksissä toisistaan. Alueiden välillä on kapeita liittymäkohtia, kuten rannikkoalueita tai solia, joita pitkin sitten kuljetaan. Liikkuminen on kuitenkin outoa. Miksi yksi vakoojani tukkii koko solan niin tehokkaasti, ettei armeijani mahdu kulkemaan ohi? Bugi vai outo suunnitteluratkaisu?
Kokonaisuutena strategiaosio toimii mielestäni vähintään yhtä hyvin kuin aiemminkin. Se on suunnittelunsa osalta sujuvampi pelikokemus kuin ennen, joskin se vaatii aivan hillittömästi ruutia koneesta. Testikoneella strategiakartta pyöri noin 10 fps:n ruudunpäivitysnopeudella, mikä sai jo ennestään raskaan strategiapelin tuntumaan todelliselta etanan matelulta.
Toinen puolisko Romesta on tietenkin se näyttävämpi ja tunnetumpi osio eli varsinainen taistelutila, jossa armeijat ratkovat erimielisyyksiään. Ainakin meikäläiselle se on aina ollut varsinainen syy näiden pelien pelaamiselle – ja strategia vain alustusta ja pohjustusta tuleville taistoille.
Perinteiseen tyyliin puitteet ovat kunnossa. Erilaisia yksiköitä on hirvittävät määrät, ja eri kulttuurit oikeasti tuntuvat erilaisilta. Spartalaiset tuovat peliin pienen määrän kivikovia hopliitteja tukiyksiköiden kera, barbaarit puskevat päälle valtavina ihmisaaltoina ja egyptiläiset rullaavat ympäriinsä kärryillään ja muilla eksoottisilla yksiköillään.
Taistelu tapahtuu tosiaikaisesti, mutta mistään RTS-naksuttelusta ei todellakaan ole kyse, vaan tempo on rauhallinen ja sotakuvaus realistinen. Se pyrkii mallintamaan joukkojen virkeyttä, moraalia, varustusta ja muita yksityiskohtia, jotka ratkaisevat voittajan, kun spartalaiset ja germaanit kohtaavat maaottelussa. Toistaiseksi tasapaino tosin hakee hieman itseään, sillä usein taisteluissa vain kourallinen spartalaisia keihäsmiehiä iski kokonaisen barbaarikaupungin polvilleen – kahden miehen omilla tappioilla.
Rome II on edeltäjiään näyttävämpi peli. Jos konehuoneesta löytyy muskelia, varjot, filtteriefektit ja muut hienoudet saavat taistelukentän tuntumaan elävältä. Kaikki sotilaat on mallinnettu yksityiskohtaisesti, ja kun yksiköt kohtaavat, kuvakulmaa tarpeeksi lähelle zoomaava pääsee ihastelemaan kymmeniä yksittäisten miesten vääntöjä. Ei ihme, että koneeltakin vaaditaan paljon.
Taistelumoottorissa merkittävimmät uudistukset koskevat sitä, miten ja missä taistellaan. Aikaisemmin suurin osa taisteluista oli vain selkeitä kahden armeijan kohtaamisia tai piiritystilanteita. Nyt pelissä nähdään enemmän väijytyksiä, piirityksiä ja muuta erikoista.
Merisota on myös osa peliä ja toimii alkuharjoittelun jälkeen ihan kohtalaisesti. Sen tähtihetkiä ovat maihinnousut, jotka ovat nyt eeppisiä jalkaväen ja merivoimien yhdistelmiä: ensin taistellaan merellä puolustajien laivoja vastaan samalla, kun maihinnousualukset pyrkivät rantautumaan ja purkamaan sisuksistaan innokkaita sotilaita. Saa olla todellinen strategianero, jos aikoo yhtä aikaa hallita rantaviivan molemmilla puolilla tapahtuvia kuvioita!
Tähän saakka kaikki kuulostaa positiiviselta, ja kokonaisuutena Rome II onkin mielestäni juuri sitä. Mutta pelissä on myös ongelmansa. Siitä löytyy niitä perinteisiä Total War -bugeja ja -erikoisuuksia koko rahan edestä, tekoäly ei välillä ole ihan tehtäviensä tasalla ja niin edelleen. Myös yksikkötasapaino kaipaisi oikeasti tuunausta, sillä tuntuu vähän oudolta, että keihäsmiesten yksikkö pieksee lauman sotaelefantteja menettämättä itse miestäkään.
Jos ongelmien kanssa pystyy elämään ja koneesta löytyy tarpeeksi vääntöä raskaan pelin pyörittämiseen, Rome II on mainio strategiapläjäys. Harjoittelu vie hetken jos toisenkin, mutta sen jälkeen saa helposti valvoa aamuyön tunneille saakka, kun alati laajeneva valtakunta kaipaa vielä vähän huomiota.