Ragnarin pojat
Creative Assembly palauttaa Total War -strategiapelisarjansa takaisin historiallisiin aikakausiin muutaman vuoden fantasiajakson jälkeen. Tosin ennen varsinaista seuraavaa osaa kauppojen hyllyille saapuu uusi Total War Saga -lisänimellä varustettu tuoteperhe, jonka käynnistävä Thrones of Britannia antaa hyvää esimakua siitä, mitä tutulta strategiapelisarjalta on jatkossa odotettavissa.
Thrones of Britannia vie suurstrategian Britteinsaarille ja 800-luvun lopulle. Wessexin kuningas Alfred Suuri on juuri lyönyt tanskalaiset viikingit Ethandunin taistelussa, mutta rauhan sijaan maassa kytee kuvainnollinen ruutitynnyri vain odottaen sopivaa sytykettä. Anglosaksien kuninkaat kaipaavat yhtenäistä Englannin valtakuntaa, gaelit joko Irlantia tai Skotlantia, walesilaiset haikailevat oman kulttuurin perään, ja viikingit yrittävät elää uusien isäntien ja vanhojen perinteiden huterassa välimaastossa.
Totuttua pienemmästä mittakaavasta huolimatta osapuolia on silti peräti viisi kappaletta, sillä viikingit on jaettu kahteen eri leiriin. Jokaisella on lisäksi kaksi erillistä johtajaa, joilla on omat vahvuudet ja erikoisuudet sekä hallinnoimisen että armeijoiden osalta. Emosarjan viimeisimpiin Warhammer-osiin tottuneille erot eivät ole lähellekään niin mittavat, mutta osapuolet käyttäytyvät silti riittävän erilaisesti, etteivät ne tunnu ihan toistensa kopioilta.
Osapuolten isoin ero näkyy niille annetuissa tehtävissä, jotka toimivat samalla kampanjan tarinallisina houkuttimina. Thrones of Britannia antaa Total War -sarjalle tyypilliseen tapaan vapaamuotoisen hiekkalaatikon temmellyskentäksi, mutta annettujen tavoitteiden kautta pelaaja pystyy luovimaan esimerkiksi anglosakseja kohti engelsmanneja. Tiettyjä viikinkiosapuolia pystyy puolestaan lähettämään Eurooppaan monivalintaisille ryöstöretkille, jotka valinnoista riippuen tuovat mainetta tai häpeää koko köörille. Tarinapuoli jää silti kovin alkupainotteiseksi ja nopeasti unohdettavaksi.
Erillistehtävien lisäksi voittotavoitteet kattavat myös perinteisen lääninvalloituksen ja maineen, joten omaa loppupeliä voi lähteä tavoittelemaan lopulta melko vapaasti. Saagan huomattavasti pienemmästä mittakaavasta kertoo kuitenkin paljon se, että lopullisen voiton saavuttaa jo hieman yllättäen reilussa sadassa vuorossa tai noin kolmessakymmenessä pelinsisäisessä vuodessa. Peliaikaa pitäisi tosin riittää aina vuoteen 1066 saakka.
Pelillisesti Thrones of Britannia ei poikkea merkittävästi emosarjastaan, joskin monia aiempien osien syvällisempiä pelimekaniikkoja on karsittu tai suoraviivaistettu. Kaupankäynti on esimerkiksi automatisoitu kokonaan, eikä agentteja ole mukana laisinkaan. Osa jälkimmäisten taidoista on siirretty johtajien kykypuihin, jotka ovat niin ikään paljon simppelimmät. Yksinkertaisuutta ongelmallisemmaksi nousevat kuitenkin lukuisten taitojen hyödyttömyys, mikä johtaa kenraalien melko samankaltaisiin kehityssuuntiin.
”Pelillisesti Thrones of Britannia ei poikkea merkittävästi emosarjastaan.”
Toisaalta kehittäjät ovat päässeet kokeilemaan sivutuotteellaan myös uudenlaisia ratkaisuja tuttuihin peruskuvioihin. Niistä merkittävin ja onnistunein on armeijoiden kokoaminen. Useita vuoroja kestävän ruljanssin sijaan joukot kootaan välittömästi ja yhteisestä armeijavarannosta. Kaupunkeihin ei siis tarvitse enää rakentaa tiettyjä yksikkökohtaisia rakennuksia, jotta tietyt joukko-osastot saisi maagisesti käyttöönsä, vaan jousiampujia pystyy hankkimaan paikasta riippumatta. Paremmat yksiköt on puolestaan sidottu teknologioihin, jotka avautuvat tarpeen myötä – hevosväkeä värväämällä pääsee käsiksi heidän kehityspuuhunsa. Nopeamman liikekannallepanon vastapainoksi armeijat saapuvat kentälle aina vajaakuntoisina, mikä kannustaa ennakointiin.
Thrones of Britannia muokkaa myös tuttua karttanäkymää mielenkiintoisempaan suuntaan. Hallintoalueina toimivat läänit sisältävät ainoastaan yhden miehitetyn kaupungin sekä vaihtelevan määrän sitä tukevia maatiloja, kaivoksia ja luostareita. Jälkimmäiset toimivat valtakuntien tärkeimpinä lähteinä viljalle ja rahalle, joten ne ovat puolustuskyvyttöminä samalla kaikkein otollisimpia ryöstö- ja valloituskohteita hyökkääjille. Varsinaiset kaupungit toimivat ainoastaan näiden varsinaisten tuotantolaitosten tehostajina, joten armeijoitaan joutuu pitämään usein turvallisten muurien ulkopuolella.
Etevimmät kenraalit katkaisevatkin vastustajan yhteydet elintärkeisiin maatiloihin ensimmäiseksi, jolloin vastapuolen armeijat voi näännyttää hiljaa alistettavaksi. Pelaaja tosin harvemmin tarvitsee näin pitkäjänteistä valloitusstrategiaa vaihtelevasti käyttäytyvää tekoälyä vastaan pelatessa. Toisekseen ongelmat resurssien ja järjestyksen osalta painottuvat lähinnä alkupään vuoroihin. Loppua kohden lääniä on jo sen verran riittämiin, ettei kymmenenkään maatilan valloitus juuri hetkauta budjettia.
Siirryttäessä taktisempaan osuuteen Thrones of Britannian kokeilut vähenevät. Armeijoiden kohtaamiset kalistelevat samoja sapeleja kuin aiemminkin, joskin muun muassa muodostelmat tekevät odotetun paluun tantereelle. Pääperiaate hyödyntää sen sijaan edelleen hyväksi havaittua kivi–paperi–sakset-sääntöä yksiköiden keskinäisten voimasuhteiden osalta, mitä hyödyntämällä osaava kenraali pystyy ajamaan määrällisesti isomman armeijan vaivatta pakosalle.
Taktisissa taistoissa on edelleen imunsa, mutta yhdentoista pääsarjan osan ja näiden lukuisten laajennusten jälkeen täytyy jo hiljalleen miettiä, kuinka kaavaa voitaisiin uudistaa menettämättä kuitenkaan pelisarjan ydintä. Nykyisellään jo liian monen taistelun voi jättää suoraan tekoälyn hoidettavaksi, vaikka se tietääkin ylimääräisiä miestappioita.
Kokonaisuutena Total War Saga on mielenkiintoinen lisä tuttuun pelisarjaan. Entistä tarkempi fokus voi toimia oikean aiheen kohdalla upeasti, mutta ainakin Thrones of Britannian suhteen asetelmassa on suotta menetetty samalla sarjan monet syvällisemmät strategiset ulottuvuudet. Toivottavasti tekijät eivät myöskään seuraa saagallansa eräiden toisten suurtuotantojen jalanjäljissä ja aiheuta tihentyvän julkaisutahtinsa myötä taisteluväsymystä koko sarjaa kohtaan.