Total Dynasty Warriors
Niin kuin kaikki Dynasty Warriors -pelejä pelanneet – tai kiinalaista TV-draamaa katsoneet – osaavat kertoa, niin sanottu Kolmen kuningaskunnan aikakausi oli suurten hahmojen ja persoonallisuuksien aikaa. Siksi on hyvin sopivaa, että aihepiiriä käsittelevä Total War: Three Kingdoms nostaa nämä suuret persoonallisuudet valokeilaan niin taistelukentällä kuin sen ulkopuolellakin.
Vuodesta 220 lähtien Kiinassa elettiin mielenkiintoisia aikoja. Han-dynastian keisari oli valtaistuimellaan pelkkä penkinlämmittäjä, sillä maan todellinen valta lepäsi kolmen kilpailevan sotilasjohtajan harteilla. Tilanne kärjistyi lopulta siihen, että kaikki kolme sotilasjohtajaa nimesi itsensä oman pienemmän Kiinansa hallitsijaksi, jolloin alkoi nelisuuntainen sisällissota kaikkien kolmen sotiessa toisiaan ja keisarin joukkoja vastaan.
Tämä aikakausi on omiaan myös Total War -pelin aihepiiriksi, sillä Kiinan poliittinen tilanne oli hyvin häilyvä ja herkkä kolmen kuningaskunnan kilpaillessa ja sotiessa toistensa osista ja alueista. Koska kyse on Total War -pelistä, pelaajalla on toki paljon enemmänkin valinnanvaraa kuin vain kolmen kilpailevan kuningaskunnan johtohahmot. Jos haluaa, voi vaikka pelata kuuluisilla keltaturbaaneilla, jotka olivat hämärän mystikon johtamia uskonnollisia kapinallisia.
Pelasi kenellä pelasi, edessä on pitkä ja usein hämmentävän monimutkainen kampanja, jossa vuoroin valvotaan valtakunnan etuja suuremmassa strategisessa osiossa ja vuoroin taistellaan toisia armeijoita vastaan tosiaikaisessa strategiatilassa. Molemmissa pelitiloissa hahmot ja niiden persoonallisuudet ovat entistä merkittävämmässä roolissa.
Strategisessa valtakuntatilassa kehittäjät ovat tehneet paperilla pieneltä kuulostavan mutta käytännössä valtavan dramaattisen uudistuksen. Eri osapuolia edustavat hahmot eivät ole enää vain naamoja, jotka ilmestyvät diplomatiaruutuun esittämään pelaajille uhkauksia ja vaatimuksia. Sen sijaan he ovat valtakunta. Hahmoilla on omat persoonallisuutensa, jotka määrittävät, millaisia suuntauksia he ja heidän valtakuntansa ottavat. Yksi on sotaisa, toinen tykkää enemmän kaupankäynnistä, kolmas kantaa pitkään kaunaa ja neljäs luottaa lähimmäisensä hyvyyteen turhankin paljon.
Pelaajan tehtäväksi jää luovia eri persoonallisuuksien meressä rakentaen suhteita ja niiden varaan liittoumia. Kannattaa kuitenkin varoa, mihin kelkkansa kiinnittää. Jos liittyy vaikkapa voimakkaaseen sotilasliittoumaan, voi pian huomata, ettei itsellä olekaan enää mitään sanan sijaa ja diplomatiaruudussa pääsee vain vahvistamaan liittolaisten tekemiä valintoja.
Samalla liittoumia täytyy kuitenkin tehdä, koska yksin ei muinaisessa Kiinassa pärjää edes se kuuluisa Kiinan keisari. Jos oma pieni nälästä ja resurssipulasta kärsivä valtakunta on kokonaan vihollisliittouman ympäröimä, pienikin laajentuminen tarkoittaa, että puoli Kiinaa julistaa pelaajaa vastaan sodan. Sitten tuleekin kunnolla kuonoon.
Mainiona ideana tämä valtakuntien persoonallisuusvetoisuus tarkoittaa myös sitä, että kun valtakunnan johtohahmo kuolee taistelukentällä, salamurhaajan tikarista tai vain vanhuuttaan, koko valta-asetelma muuttuu – liittoumat romahtavat ja ystävät ovatkin yllättäen vihollisia.
Total War -pelien strateginen tila ei olekaan koskaan ollut näin viihdyttävä tai yllättävä. Tuntuu kovasti siltä kuin Creative Assembly olisi halunnut viedä peliään voimakkaasti Crusader Kings II:n suuntaan, mikä miellyttää ainakin allekirjoittanutta.
Strategiatilan viehättävyys on hyvä juttu, sillä rehellisesti sanoen tosiaikainen taistelu on tällä kertaa mennyt vähän mönkään. Siitä vielä tykkään, että hahmot ovat voimakkaita myös taistelukentällä. Kenraaleilla ja niiden mukaan lyöttäytyvillä apukomentajilla on kaikilla omat saattueensa, jotka sitten yhdessä muodostavat armeijan. Hahmoilla on myös omat hahmoluokkansa ja täten käyttökohteensa. Nopeamielistä mutta heikkokätistä taktikkoa ei kannata välttämättä komentaa pitämään ratkaisevaa solaa hallussaan siinä missä tankkihenkiseltä soturilta se voi hyvinkin onnistua.
Taistelussa hahmot käyttävät erikoiskykyjään omien liittolaistensa motivoimiseen tai suoraan tuhoamiseen. Ajan henkeen sopivasti hahmot voivat myös haastaa toisiaan kaksintaisteluihin, joille myös annetaan niille kuuluva arvo. Muut joukot jättävät kaksintaistelijat rauhaan (ellei toisin määrää ja kanna sitten seurauksia), ja nämä pistävät pystyyn kunnon Hiipivä tiikeri –henkisen show’n.
Total War: Three Kingdomsin suurin ongelma on kaksimuotoinen: ensinnäkin se sijoittuu sotilaallisesti hieman tylsään ajanjaksoon ja toiseksi sen edeltäjä on Total War: Warhammer 2. Se tarjoili hirmuisen valikoiman mielikuvituksellisia ja kiinnostavia yksiköitä sekä kauheasti erilaisia pelityylejä, mutta Three Kingdoms sisältää muutaman perusyksikkötyypin, joista sitten tarjoillaan hyvin vähän toisistaan eroavia variantteja. Rehellisesti sanoen on vaikea enää innostua keihäsmiehistä ja vähän erivärisiä housuja käyttävistä keihäsmiehistä.
Three Kingdomsin taistelukentät ovat myös aiempia pelejä suurempia, mitä en ainakaan itse pidä hirveän hyvänä uudistuksena. Käytännössä se vain tarkoittaa, että taistelut kestävät entistä pidempään joukkojen marssiessa hitaasti toisiaan kohti. Pikakelausnapille tulee käyttöä.
Nostan siitä hattua Creative Assemblylle, että studio pystyy yllättämään vieläkin, 19 vuotta Shogun: Total Warin julkaisemisen jälkeen. Three Kingdomsin strateginen valtaistuinpeli on valtavan kiehtovaa ja onnistuu Crusader Kings II:n tavoin luomaan dynaamisesti yllättäviä ja syvällisiä tarinoita – sellaisia, joita kukaan muu ei ole päässyt kokemaan, koska ei sattunut juuttumaan alkuvuoroilta lähtien kymmenien tuntien mittaiseen vääntöön Cáo Cāon johtamien joukkojen kanssa.
Nämä dynaamiset tarinat, dramaattiset käänteet ja yllättävät tapahtumat pitivät minut otteessaan vielä kauan sen jälkeenkin, kun olin jo antanut strategiset taistelut tekoälyn hoidettavaksi. Nyt näenkin päiväunia Total War: Warhammer 3:sta, joka yhdistää tämän uudenlaisen ja entistä monipuolisemman strategiaosion taktisesti monipuolisempaan ja kiinnostavampaan pelimaailmaan.