Uuden maailman valloittajat
Uusi maailma koittaa Creative Assemblyn strategiapelijatkossa Total War: Warhammer 2, joka vie tutun konseptin uusien maille ja uusien rotujen tykö. Vain reilu vuosi ensimmäisen osan jälkeen julkaistu teos saattaa herättää kysymyksiä jatko-osan oikeutuksesta, mutta viikon sisällä pelatun reilun 60 pelitunnin jälkeen on todettava, että rahalle riittää vastinetta. Total War: Warhammer 2 tuntuu laajemmalta ja entistä koukuttavammalta kuin edeltäjänsä.
Studion uutukainen ei tosin poikkea perusmekaniikaltaan Total War -ydinsarjasta, joka on kattanut Games Workshopin fantasiamaailman lisäksi historiallisia ajanjaksoja. Suuret linjaukset tehdään edelleen karttanäkymässä, jossa hallinnoidaan lääneihin jaettua valtakuntaa, kehitetään teknologioita ja palkataan armeijoita sekä näitä johtavia sankareita. Vihollisjoukkojen kohdatessa siirrytään taktiseen näkymään, jossa yksittäisiä komppanioita käskytetään reaaliajassa ja pyritään päihittämään vihollinen taistelukentällä sotastrategiaan tukeutuen.
Toinen osa lisää peliin kerronnallisuuden. Kampanja käsittelee haltioiden kansoittaman Ulthuan-saaren keskellä sijaitsevaa massiivista pyörremyrskyä, jota jokainen neljästä uudesta rodusta pyrkii hallitsemaan omista syistään. Pelitermein tarkasteltuna kaikki osapuolet keräävät kampanjan edetessä resursseja, joita tarvitaan rituaalien loihtimiseen. Kun viimeinen manaussessio on saatu päätökseen, on loppuanimaatioiden aika. Pelaaja ei siis ole ainoa kohti loppupeliä tarpova tekijä, vaan kampanjan voittomääreistä kamppailevat aktiivisesti myös kolme tietokoneen ohjaamaa rotua.
Kampanjan tarinallisuus on kiva mutta selkeästi pelimekaniikan ehdoilla tehty lisäys. Kunkin rodun juoni on lopulta vain kasa identtisiä suoritteita, jotka on liitetty löyhästi yhteiseen suurempaan kehykseen. Dark elfit kaipaavat esimerkiksi rituaaleihinsa murhattavia, kun taas liskomiehet etsivät vastaavaa määrää avaimia. Varsinaisessa pelissä manaukset käynnistävät kymmenisen vuoron mittaisen ajanjakson, jonka aikana vastustajat pyrkivät valloittamaan ainakin yhden loitsijan puolustamista kolmesta valikoidusta kaupungista.
”Tarjoaa lähimmän virtuaalikokemuksen figuuripelien tarjoamasta hekumasta.”
Strategisesti mekaniikka muuttaa pelin luonteen elävämmäksi, sillä etenkin loppupuolella viimeistä rituaalia valmisteleva osapuoli saa kimppuunsa kaikki jäljellä olevat rodut. Vastustajien loitsintaa pystyy häiriköimään joko turvallisesti kotoa kertaluontoiseen palkka-armeijaan tukeutuen tai sitten omat joukkonsa paikan päälle lähettämällä. High elfit voivat näiden lisäksi hyödyntää rodullista erikoisominaisuuttaan ja pyrkiä vaikutusvallallaan kääntämään manailijan lähiliittolaiset tätä vastaan. Pahimmillaan manauspaikat voivat sijaita kartan toisessa laidassa kymmenien vuorojen etäisyydellä, joten omien joukkojen lähettäminen on aina riskipeliä. Etenkin keskellä veristä sotaa vastustajien rituaalien estämisen voi joutua jättämään suosiolla muiden rotujen varaan. Toki kun kyseessä on viimeinen vaihe, vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.
Rodulliset erikoisominaisuudet tuovat peliin muutenkin kiitettävästi vaihtelua. Kukin rotu tuntuu pelattavuudeltaan selkeästi erilaiselta sekä hallinnollisesti että taisteluissa, ja omaa pelityyliä joutuu jossain määrin muokkaamaan näiden mukaan. Esimerkiksi skavenit ja dark elfit kinastelevat alituiseen keskenään paremmuudesta, jolloin uskollisuutta johtajaa kohtaan riittää ainoastaan seuraavan selkäänpuukotukseen asti. Käytännössä kullakin sankarilla on oma uskollisuusmittari, joka tippuessaan liian alhaiseksi saa kyseisen yksikön ja kaikki sen alaisuudessa olevat joukot perustamaan oman vihamielisen lahkon. Mekaniikka pakottaa näillä roduilla astetta aggressiivisempaan pelityyliin, sillä joutenolo saavat tyytymättömät lordit siirtymään paremmille apajille.
Dark elfien kohdalla riidanhaluisuus sopii hyvin yhteen rodun erikoisominaisuuden kanssa, koska taisteluista kaapatut orjat vaikuttavat suoraan niiden tuloihin. Ylevämmät high elfit juonivat sen sijaan kulissien takana, mutta diplomatia on yhä turhan puolivillainen viritelmä. Liskomiesten geomantinen verkosto puolestaan ohjaa muinaisten jumalten lasten laajentumista valikoituihin kaupunkeihin, joiden hallinta vahvistaa lääneihin annettavien käskyjen bonuksia entisestään.
Rotujen eroavaisuudet yltävät myös taistelutantereelle. Perusidealtaan Total War -sarjan taistelumekaniikka perustuu edelleen kivi–paperi–sakset-periaatteelle, vaikka kuvioissa olisikin lohikäärmeitä ja peikkoja. Rotujen armeijoiden vahvuudet poikkeavat toisistaan kuitenkin sen verran, että yksien pääpaino saattaa olla vahvemmissa lähitaistelijoissa, kun taas toiset keskittyvät taikuuteen tai jousiampujiin – ja skavenit puolestaan luottavat yksiköiden uhrattavuuteen. Näin ollen taktikointia joutuu miettimään jo ennen joukkojen kohtaamista. Myös tantereissa on kiitettävästi variaatiota maastonmuotoineen ja metsineen, joihin voi piilottaa joukkonsa saartoa varten. Toisinaan maaston strategiset pullonkaulat voivat auttaa puolustavaa osapuolta keskittämällä vastustajan joukot vain yhteen pisteeseen.
Strategisen ja taktisen tason onnistunut risteytys ja monipuolisuus ovat edelleen pelisarjan tärkeimmät tekijät, jotka onnistuvat liimaamaan pelaajan ruudun eteen vuoro toisen perään. Pohjimmiltaan taustalla pyörii yhä pian pari vuosikymmentä vanha Total War -peli niin hyvässä kuin pahassa, mutta Warhammer 2 lisää soppaan runsaasti uusia maukkaita makuja. Ja juuri Warhammer-faneille Creative Assembly tarjoaa lähimmän virtuaalikokemuksen figuuripelien tarjoamasta hekumasta. Total War: Warhammer 2 onkin taas askel lähemmäksi sen täydellistä digitalisointia.