Vauhtia ja vaarallisia tilanteita
Trackmania-pelisarja on kerännyt vuosien varrella pc:llä innokkaan, joskin vähän pienen faniporukan. Hillittömän nopeatempoinen huristelu yhdistettynä pelaajien pyörittämien palvelimien luovaan hulluuteen ovat tehneet pelistä hyvin helposti pidettävän. Nyt edessä on konsolidebyytti, ja vaikka vauhtia löytyykin yhä reippaasti, se luova hulluus jää turhan vähäiseksi.
Ranskalaisen Nadeon Trackmania-pelit ovat hieman erilaisia moninpelejä. Paperilla yli sadan pelaajan autopeli kuulostaa täydelliseltä kaaokselta ja mahdottomuudelta, mutta Trackmanian salaisuus onkin, että oikeasti pelissä ajetaan vain kelloa ja muiden pelaajien aikoja vastaan. Vaikka toisten pelaajien haamut näkyvätkin suhaamassa radalla ja lentelemällä sen reunojen yli horisonttiin, muihin pelaajiin ja näiden ajoon ei voi vaikuttaa mitenkään.
Pelin henkenä onkin yrittää ajaa mahdollisimman tyylipuhdas kierros ja kova aika. Suorituksia saa uusia niin paljon kuin palvelimen aikarajojen puitteissa ehtii, ja lopuksi parhaat ajat saaneet palkitaan. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta tämä onkin vain puoli totuutta.
Tarjolla on neljä erilaista autoa pienestä rantamönkijästä formula-auton näköisiin katuraketteihin. Maalikerroksen vaihtamista kummempia tuunauksia ei voi tehdä, vaan kaikki ajavat suorituksensa prikulleen samalla rassilla. Se todellinen ero perinteisiin autopeleihin tuleekin sitten siinä, millaisilla radoilla Trackmaniaa ajetaan.
Jo aivan alkupään perusradoissa tulee vastaan osioita, joissa täytyy esimerkiksi driftata 180 asteen käännös radalla, joka nousee pystysuoraan seinää ylöspäin. Tai vaikka ajaa pari peräkkäistä silmukkaa taivaalla, ennen kuin hypätään 400 kilometrin tuntinopeudella kanjonin ylitse – arkipäivää Trackmaniassa!
Pelaaminen on ratkiriemukasta, sillä alun ”millä ihmeellä tästäkin muka selviää” -haparoinnin jälkeen suoritukset parantuvat kerta kerralta. Peli jakelee väliaikatietoja, ja kun näkee, että on ajanut kierroksen alkuosion top 10 -nopeudella, se saa oikeasti kädet hikoilemaan ja pulssin kohoamaan. Pysyykö ajo puhtaana vai tuleeko töppi? Jos tulee, uusi yritys on napin painalluksen päässä – välitöntä ja hauskaa!
Tämän puoliskon yhtälöstä Trackmania Turbo vangitsee mainiosti. Vauhtia riittää yllin kyllin, ajotuntuma on saatu viilattua juuri kohdalleen, ja ratojakin löytyy. Ja jos valmis tarjonta ei miellytä, lisää voi takoa mukana tulevalla rataeditorilla.
Jos muiden pelaajien kanssa kisaaminen ei kiinnosta, Trackmania Turbon osakkeet laskevat heti. Mukana on kyllä parisataa yksinpelirataakin, mutta mitään syvällistä niistä ei kannata odottaa. Kullakin radalla on kolmeen eri mitaliin oikeuttavat kohdeajat, joita pitäisi sitten alittaa ja näin avata uusia ratoja. Varsinainen hauskuus tulee kuitenkin muiden kanssa kisaamisesta.
Se onnistuu myös samalla näytöllä ohjainta kierrättämällä tai jaetulla ruudulla. Sekin on ihan hauskaa, mutta Trackmania elää tai kuolee yhteisönsä ja moninpelinsä kautta. Valitettavasti tällä osa-alueella Turbo jää pc-veljistään jälkeen. Turboa pelataan pelinkehittäjän virallisilla palvelimilla, jotka kyllä toimivat hyvin, mutta eivät tarjoa pc:n pelaajavetoisten palvelimien vapautta. Missä ovat radat, joiden seinät on koristettu matalaresoluutioisilla The Matrix -kuvakaappauksilla? Missä on kenttä, jonka taustalla soi dubstep-versio My Heart Will Go Onista?
Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, tällainen hulluus on sitä, mitä Trackmanialta on totuttu odottamaan, ja siihen konsoliversiot eivät voi vastata. Jos tarjolla ei ole pelikelpoista pc:tä, jolla pelata Trackmania 2:ta, Trackmania Turbo on mainio tapa saada noin neljä viidesosaa siitä aidosta kokemuksesta. Se on nopea, hauska ja hillittömän pelattava – mutta ei tarpeeksi hullu.