Kesä tuo jälleen kassamagneetit valkokankaalle. Samaan aikaan kun piraatit seilaavat oudoilla vesillä, robotit kansoittavat Kuun pimeää puolta. Piraatit saivat jo peliversionsa legojen tulkitsemana, ja peli oli varsin vakuuttava kokemus. Transformers on valitettavasti jo instituutioksi muodostunutta lisenssihömppää. Dark of the Moonilta oli kuitenkin lupa odottaa enemmän. High Moon Studiosin edellinen War for Cybertron oli kaikin puolin vakuuttava kokemus moninpeliä myöten. Tällä kertaa kehittäjän aika taisi kuitenkin loppua kesken. Kyseessä on pelkkä ennalta arvattava putkijuoksu, eikä edes kovin kaunis sellainen.
Autobots engage!
Ja kiireessä tehty on puoliksi kustu. Dark of the Moon on periaatteessa elokuvan esiosa. Autobotit levittävät virusta decepticonien verkostoon, kunnes ne huomaavat Megatronin rakentaneen tukikohtia käytännössä joka paikkaan ympäri maapalloa. Tämä antaa hyvän tekosyyn hypätä jokaisen kuuluisan autobotin sekä muutama decepticonin saappaisiin ja vaeltaa läpi erilaisten ruskeanharmaiden ympäristöjen räiskien samankaltaisia vihollislaumoja erilaisilla erikoisaseilla. Robottien toisistaan poikkeavat ominaisuudet jäävät lyhyehkön pelin ainoaksi vaihteluksi. Jokaisella robotilla on elokuvista tutut erikoisominaisuudet, jotka jäävät kuitenkin täysin hyödyntämättä kenttäsuunnittelun takia. Transformers: Dark of the Moon näyttää suojan takaa käydyltä räiskinnältä. Hämmentävästi se ei silti ole sitä. Vaikka ohjaus on erittäin pätevä ja robotit muuttuvat sulavasti hahmosta toiseen, ne eivät osaa hakeutua suojaan. Tämä tekee pelistä pohjimmiltaan kaukaa käytyä laukaustenvaihtoa, sillä robotti ruttuset eivät juuri kuritusta kestä. Onneksi tähtäyksen ei tarvitse olla kuin vähän sinnepäin ja decepticonit ovat niin typeriä, etteivät ne osaa muuta kuin seistä maalitauluina. Eri robotteihin pohjautuvat tasot on käytännössä samalla pohjapiirustuksella kyhätty, ja ne ovat ennalta arvattavia tylsyyteen asti. Minkäänlaisia skriptattuja, maailmaa elävöittäviä tapahtumia on turha odottaa, ja ainoaksi harmautta piristäväksi elementiksi jää pelin mukahauska dialogi. Asioita sekoitetaan hieman päästämällä pelaajat decepticonien puikkoihin, mutta tämä muuttuu nopeasti kärsimykseksi. Miragen häiveeseen perustuva kenttä on pelimoottorin jäykkyyden tähden pelkkää hampaiden kiristelyä. Starscreamin lentomallinnuksesta on olemassa vain yksi vertaus: Superman 64.
Pelti rullalle
Yksinpelin ainoa onnistuminen piilee sen lyhyydessä. Noin nelituntinen kampanja tuntuu kestoaan pidemmältä ja toimii kuin ruohonkasvun katseleminen. Tuskaa voi pidentää hauskasti moninpelillä, joka ei sisällä tappomatsia kummempaa osiota. Viisi erilaista kenttää muistuttavat liiaksi toisiaan, ja robottien koon huomioiden ne ovat liian ahtaita. Moninpelin tasapaino on tyydyttävä, mutta ainoa selviytymiskeino areenalla on väistellä ammuksia auton muodossa. Ahtaassa tilassa tämä johtaa jatkuviin nokkakolareihin, eikä juuri kannusta hiomaan taktiikoita vastapuolen peittoamiseksi. Edellisen osan fanien on siis syytä pitäytyä tässä mielessä War for Cybertronissa. On outoa, kuinka pahasti High Moon Studios on pudottanut pallon Dark of the Moonin kanssa. War for Cybertron nautti niin kriitikoiden kuin pelaajienkin suosiota, ja se oli lyhyissä erissä kelpo teos. Pohjimmiltaan Dark of the Moon ei muuta juuri mitään ja tekee silti kaiken samalla huonommin. Pelillä on ollut selkeästi kiire, ja viimeistely on jäänyt puolitiehen. Jos Dark of the Moon olisi ilmestynyt viime vuonna, se olisi ollut kenties keskinkertainen. Mutta jopa lisenssipeleiltä tulee vaatia evoluutiota – tällä kertaa High Moon Studios on ryöminyt maalta takaisin mereen.