Trek to Yomi -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden kesäkuun numerossa 234. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Koston tie vie helvettiin
Akira Kurosawa on yksi merkittävimmistä 1900-luvun elokuvantekijöistä, jonka vaikutus tuntuu myös nykypäivän peleissä. Samuraielokuvista inspiraationsa ottanut Ghost of Tsushima sisälsi erityisen mustavalkoisen Kurosawa-tilan sitä kaipaaville, mutta Trek to Yomi ei edes tarjoa vaihtoehtoa. Se on mustaa, valkoista ja harmaan sävyjä Kurosawan hengessä alusta loppuun.
Trek to Yomi ei ole Ghost of Tsushiman kaltainen massiivinen seikkailu vaan pienempi kokonaisuus, mikä näkyy myös tavallista halvemmassa hinnassa. Se kertoo nuoresta samuraista Hirokista, jonka kotikylän hirviömäinen rosvopäällikkö joukkoineen tuhoaa. Hirokille jää vain yksi tehtävä: kostaa kotikylänsä ja rakkaidensa puolesta.
Seuraavat tunnit vietetäänkin pitkälti rosvoja jahdaten ja lahdaten, mutta tarinan ja toiminnan yksiulotteisuuden alkaessa puuduttaa se saa yllättäen syvyyttä ja muuttuu pohdinnaksi koston mielekkyydestä ja itsekkyydestä, kun Hiroki taistelee kirjaimellisesti omia demoneitaan vastaan japanilaisten tuonpuoleisessa.
Audiovisuaalisesti peli noudattaa Kurosawan varhaisten samuraielokuvien linjaa, sillä ääninäyttely on vain japaniksi ja ulkoasu rakeisella elokuvafiltterillä varustettu. Liikkuminen ja taistelu tapahtuvat pääasiallisesti sivusuunnassa, vaikka ympäristöt ovatkin kolmiulotteisia. Kamerakulmat vaihtuvat ruudusta toiseen elokuvamaisen taidokkaasti, joskin ajoittain se tekee syvyyssuunnassa liikkumisesta hieman sekavaa. Siellä täällä voi myös löytää sivupolkuja tai piilotettuja alueita, joista löytää keräilyesineitä tai apuvälineitä, joten myös pientä tutkimista voi halutessaan harrastaa.
Taistelu tapahtuu vain sivusuuntaisesti vihollisten hyökätessä aina pelaajan sivuilta. Aluksi käytössä on vain perusliikkeitä, mutta pelin edetessä opitaan uusia komboja ja erikoisliikkeitä. Myös muutama pitkänmatkan ase löytyy, mutta pääsääntöisesti taistelu tapahtuu katanaa heiluttamalla. Taistelu on erittäin nopeatempoista ja vaatii hyvää reaktionopeutta ja ajoitusta, sillä torjua ja väistellä ei voi loputtomiin, ja rivivihollistenkin iskut sattuvat pahasti.
Taistelut ovat aluksi melko suoraviivaisia, mutta pian vastaan alkaa tulla erityyppisiä vihollisia, joiden voittamiseen tarvitaan ovat kikkansa. Etenkin haarniskoidut tai keihäillä varustetut viholliset vaativat tavallista enemmän taktikointia. Liikaa erilaisia vihollisia ei silti ole, joten pientä puutumista toimintaan voi tapahtua. Enimmäkseen taisteleminen pysyy kuitenkin kiinnostavana loppuun asti.
Turhautumista aiheuttaa taatusti pelin tallennusjärjestelmä, joka perustuu vastaan tuleviin tallennuspisteisiin. Pelaaja ei juuri voi parantaa haavojaan muuten kuin niiden avulla, ja välillä tallennuspisteiden välit ovat todella pitkiä ja täynnä haastavia vihollisia. Kuoleman koittaessa on silloin aloitettava uudelleen edelliseltä tallennuspisteeltä, mikä voi käydä hermoille.
Trek to Yomin parasta antia on ehdottomasti sen visuaalinen tyylikkyys. Elokuvamaiset kamerakulmat tukevat komeita mustavalkoisia maisemia, ja käyttöliittymä on taistelun ulkopuolella näkymätön – ja taisteluissakin erittäin minimalistinen. Visuaalinen tyyli tukee myös väkivaltaa pehmeiden animaatioiden ja veriroiskeiden muodossa. Pituutta pelillä on noin viisi tuntia, ja hyvä niin. Tällaisenaan sen sisältö ei olisi kantanut yhtään pidemmälle, mutta etenkin samuraiseikkailuista pitäville se on kelpo viihdettä halpaan hintaan.