Triangle Strategy -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden huhtikuun numerossa 232. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Diplomatian nurjat puolet
On melkoinen rikos, kuinka pitkään maailma on joutunut elämään ilman uusia Final Fantasy Tactics– ja Ogre Battle -pelejä. Asia kummastuttaa erityisesti Fire Emblemin uuden kukoistuksen alla, sillä tilausta selvästi löytyy roolipelielementein höystetyille japanilaisille strategiaeepoksille.
Triangle Strategy sentään osoittaa, ettei Square Enix ole ollut täysin sokea markkinoiden mahdollisuuksille. Yhdessä Artdink-studion kanssa pelijätti on lähtenyt luomaan eräänlaista seuraajaa neljän vuoden takaiselle Octopath Travelerille, jonka lanseeraama tyylikäs 2D-teräväpiirtoilme on sovitettu tällä kertaa osaksi ruutupohjaista taktiikkatoimintaa.
Erikoisen nimensä Triangle Strategy saa ytimessään elävästä moraalijärjestelmästä. Norzelia-nimisessä maailmassa pelaajat omaksuvat arvostettuun Wolffort- sukuun kuuluvan Serenoan roolin ja muodostavat tälle teoillaan kolmesta pääpilarista rakentuvan vakaumuksen. Siihen vaikuttavat keskusteluvalinnat, taisteluissa tehdyt toimenpiteet ja pelimaailman tutkiminen. Niistä ei pidetä näkyvästi kirjaa missään välissä, sillä kokemuksen pointtina on, että pelaajaa pelaa peliä läpi puhtaasti omien näkemyksiensä kautta ja kohtaa sitten erilaisten käänteiden kautta niiden seuraukset.
Kevyimmillään vakaumus vaikuttaa siihen, millaisia hahmoja pääsee värväämään taistelijakööriinsä. Oleellisin merkitys sillä on hajanaisissa äänestystilanteissa, joissa Serenoan kumppanit päättävät enemmän tai vähemmän demokraattisesti, miten Wolffortin klaanin olisi sopivaa edetä erilaisissa tilanteissa. Serenoa ei itse osallistu suoraan äänestämiseen muuten kuin mahdollisissa pattitilanteissa. Ennen äänien antamista hän voi silti yrittää suostutella tovereitaan kannattamaan tiettyjä etenemismalleja. Siinä onnistuminen perustuu vahvasti hahmon toimintaan tarinan aikana.
Äänestykset vaikuttavat suoraan pelaajan eteen heitettäviin taktisiin taisteluihin. Ne värittävät näin myös tarinaa, sillä pelaajien matkat seikkailun päätökseen voivat poiketa useilla tavoilla toisistaan. Silti juonen huipennuksen kannalta oikeasti merkittävin äänestys on säästetty suosiolla loppuun. Sitä ennen käy vääjäämättä selväksi, että mielenkiintoisista diplomatiaideoista huolimatta tarina ja kerronta ovat pelin heikointa antia.
Fantasiapeliksi Triangle Strategyn juoni on yllättävän maanläheinen. Se ei ole huono lähtökohta, sillä Norzelian kolmen suurvaltakunnan välisestä nahistelusta löytyy ehdottomasti potentiaalia mielenkiintoisiin poliittisiin käänteisiin. Mahdollisuuksista ei saada kuitenkaan paljoa irti, sillä yllätyksineen kaikkineen hahmot jäävät pahvisen etäisiksi yksilöiksi. Mikä pahinta, maailma tuntuu pieneltä ja ohuelta.
Tämä on iso ongelma pelille, josta käytännössä puolet koostuu jaaritteluun asti vajoavista välipätkistä. Taistelemaan päästessä ilo on ylimmillään jo siksi, että sanat voi vaihtaa hetkeksi miekkaan ja loitsuihin. Taisteleminen on toki muutenkin viihdyttävää puuhaa, sillä vaaroiltaan ja mahdollisuuksiltaan toiminta taipuu mukavan monipuoliseksi ja vaihtelevaksi. Hahmonkehityksen osalta kokonaisuus ei yllä lajityypin kärkeen, mutta taistelijatarjonnasta pääsee poimimaan itseään miellyttävimmät soturit.
Octopath Travelerin tavoin Triangle Strategy jää epätasapainoiseksi. Osaltaan se pitää sisällään oikein mainiota taktista toimintaa, jonka parissa viettäisi mielellään huomattavasti enemmänkin aikaa. Hauskuus tyssää kuitenkin jatkuvasti tarinaan. Sieltä täältä haarautuva juoni hahmoineen ei ole suoranaisesti huono, mutta se koettelee pelaajan kärsivällisyyttä antamatta juuri mitään vastineeksi.