Sen pituinen se
Suomalaisen Frozenbyten Trine-pelit ovat jo ensimmäisestä osastaan saakka kuuluneet suosikkipelieni listalle. Ne ovat sikamaisen nättejä, kuulostavat mainioilta ja tarjoavat tiukkaa ja kiehtovaa fysiikkapulmailua. Nyt edessä on uusi alku, sillä kolmososan kunniaksi Trine-sarja siirtyy kolmanteen ulottuvuuteen. Valitettavasti uudistus ei ole aivan ongelmaton.
Trine 3: The Artifacts of Power on tarina kolmesta seikkailijapoloisesta. Kukaan kolmikosta ei halunnut seikkailijaksi, vaan heitä kiinnosti enemmän aarteiden ryöstely, kunnon aterian syöminen tai magian opiskelu. Mutta kun kohtalo tuuppasi hahmot maagisen artefaktin luo ja antoi heille taikavoimia sekä tehtävän suojella maailmaa pahalta, niin minkäs siinä teet.
Kolmososan alussa kolmikko on kyllästynyt toimimaan taikaesineen nakkikoneena, joten he yrittävät palauttaa voimansa sille. Tämä tietenkin menee mönkään, sillä maaginen artefakti hajoaa kappaleiksi ja potkaisee näin käyntiin tapahtumasarjan, jonka lopputuloksena paha velho meinaa jyrätä koko maailman. Ongelmaa lähdetään tietenkin korjaamaan aiemmista peleistä tutuissa tunnelmissa. Edessä on pino suurikokoisia kenttiä, jotka ovat täynnä tasohyppelyä, fysiikkapulmia, taistelua ja yleistä seikkailua.
Tarinaa pelissä ei ole hirvittävästi, eikä se täten nouse mitenkään merkittävään rooliin – kunhan nyt kuljettaa pelaajaa paikasta toiseen. Ilahduttavasti se matka onkin sitten täynnä aika vaihtelevia ja usein jopa todella mielikuvituksellisia paikkoja. Lumiset metsät, hikiset viidakot ja aurinkoiset rannat ovat vielä aika peruskamaa, mutta kun peli heittää pelaajansa vaikka taianomaisen kirjan sivuille seikkailemaan rivien ja kappaleiden väliin, puhutaan jo vähän tavallista lennokkaammasta kenttäsuunnittelusta. Tämä ei toki ole Trine-veteraaneille mikään yllätys, sillä ainahan sarja on ollut siitä tunnettu. Mukavasti muitakin pelisarjan perinteisiä elementtejä löytyy yhä myös kolmososasta.
Trine-nimi viittaa epäsuorasti paitsi tarinan maagiseen artefaktiin, myös pelin kolmeen sankariin. Varas, maagi ja taistelija ovat kaikki fantasiapeleistä tuttuja hahmotyyppejä, mutta Trinessa ne ovat tavallista persoonallisempia. Kaikilla on omat kykynsä ja taitonsa, joille löytyy seikkailun aikana kivasti käyttöä. Varas osaa esimerkiksi kiipeilyköytensä avulla heilahdella rotkojen yli tai tarttua kiinni sopiviin esineisiin ja ulokkeisiin vedelläkseen niitä sitten pitkin pelimaailmaa. Taistelija taas hutkii vihollisia, osaa suojautua kilpensä taakse tai vaikka mäjähtää niin kovaa persauksilleen, että maakin tärisee. Kolmikon viimeistelevä velho taas lensi pihalle maagisesta akatemiasta, koska ei milloinkaan oppinut kuin manaamaan tyhjästä esiin laatikoita ja sitten leijuttamaan taikavoimillaan niitä sekä muita pelimaailman esineitä. Onneksi Trinessa nimenomaan näille kyvyille on runsaasti käyttöä.
Tyypillisessä Trine-pulmassa edessä on esimerkiksi suuri rotko, jonka pohjalla on piikkejä, alligaattoreita tai laavaa. Sinne ei siis mennä, mutta yli pitäisi päästä. Miten? Pelisarjan hohto selittyy sillä, että vastaus on aika pitkälti pelaajan itsensä keksittävissä ja toteutettavissa. Ongelmiin on toki yleensä se ”oikea” ratkaisu, kuten että ammutaan rotkon toisella puolella lankkua pystyssä pitelevät liaanit poikki, jolloin se mätkähtää rotkon päälle ja ylitys onnistuu. Mutta yhtä hyvin voi vaikka velhon levitaatiovoimilla rakentaa itse sillan tai yrittää taistelijan kanssa tuuppia ja törkkiä romua montun täytteeksi. Lisäksi voit esimerkiksi yrittää kiivetä tarpeeksi korkealle ja hypätä rotkon yli – tai kymmeniä muita juttuja.
Tällainen pelisuunnittelu on haastavaa, sillä ero luomisen ilon ja epäselviin pulmiin turhautumisen välillä on aika pieni. Trine 3 osuu enimmäkseen sinne paremmalle puolelle, sillä pääasiassa ongelmat pysäyttävät hetkeksi, mutta eivät stoppaa koko peliä. Joskus pulman logiikka taas ei aukea ollenkaan, jolloin ratkaisut haetaan fysiikkamallin rikkomisesta tai ihmeellisistä ninjauksista. Onko se sitten huono juttu vai ei? Siinä mennään jo aika filosofisiin kysymyksiin.
Tämä kaikki on tuttua aiemmistakin Trineista, samoin kuin aivan tautisen hyvä grafiikka, ripeä ruudunpäivitys ja Ari Pulkkisen mahtava musiikki. Se taas ei ole tuttua, että Trine 3 on kolmiulotteinen peli. Toki ne aiemmatkin käyttivät 3D-grafiikkaa, mutta pelaaja oli sidottu tietylle radalle, joka kulki vasemmalta oikealle pelimaailman läpi. Nyt useissa kohdissa voi – tai pitääkin – liikkua myös syvyyssuunnassa.
Ratkaisu on antanut kenttäsuunnittelijoille paljon lisää vapauksia. Näin onkin loihdittu muutamia todella vaikuttavia kohtauksia, joissa vaikka Lost Vikings –tyyliin riippuliidetään taistelijan kilven kanssa usvan keskellä kielekkeeltä toiselle tai juostaan syvyyssuunnassa pyörivää piikkitunnelia läpi.
Tämän vastapainona pelattavuus kärsii vähän väliä. Syvyyssuunnassa on hyppyjen tai kielekkeillä hivuttautumisen aikana todella vaikea hahmottaa, missä hahmo menee, tai edes sitä, missä voi yleensäkään seistä ja missä ei. Usein tuloksena onkin pudotuksia rotkoihin ja kuolemia. Onneksi tämä ei tarkoita kuin pientä odottelua, sillä niin kauan kuin yksikin kolmesta hahmosta on hengissä, peli jatkuu ja kuolleet voi herättää helposti takaisin muonavahvuuteen. Mutta kyllä se silti turhauttaa, kun noin 95 prosenttia pelin läpäisyn aikana syntyneistä kuolemista johtuu joko siitä, ettei huomannut hyppäävänsä rotkoon, tai siitä, että ohjaus muuten vain toimii vähän oudosti 3D-maailmassa.
3D:tä hyödynnetään erityisesti asioiden kätkemisessä. Trinen vajaaseen kymmeneen kenttään on jemmattu yli 900 kultaista kolmiota, joita pitää keräillä, sillä uusien kenttien aukeaminen on sidottu kolmioiden määrään. Itse jouduin viimeisen kentän porteilta palaamaan takaisin aiempiin kenttiin etsimään kadonneita aarteita, jotta sain kentän auki. Enkä ollut niitä mielestäni kamalan monta missannut. Ei ihan huikeaa sekään.
Trine 3:n siirtyminen 3D:hen ei ollut ehkä paras idea, sillä niin nätiltä kuin efekti näyttääkin, tuloksena on mielestäni sarjan heikoin peli – pitkälti juuri kolmiulotteisuuden takia. Mainittujen töksähtelyjen ohella 3D tuo mukanaan muita ongelmia, kuten vaikka sen, että esineiden leijuttaminen velholla on nyt tuskaa, kun syvyyssuunta vaatii ohjauksen kanssa säheltämistä.
Kokonaisuutena Trine 3 jää kuitenkin voiton puolelle, sillä sisältö toimii. Sitä vain on harmillisen vähän. Kun itse pelasin pelin läpi noin neljän tunnin jälkeen, olin oikeasti todella yllättynyt, sillä loppu tuli hyvin töksähtäen. ”Nyt meillä on kasassa ensimmäinen kolmesta esineestä, haetaanpa ne muutkin”, sanoo taistelija ja sitten lopputekstit pyörivät ruudulla. Fiilis on oikeasti sellainen, että tiimi olisi päättänyt vain kolmanneksen kohdalla pistää tarinan poikki ja pelin pakettiin. Eihän totuus näin yksinkertainen ole, mutta ei loppua hyvänäkään voi pitää.
Toisaalta odotin ehkä liikoja. Sikanätti peli hyvillä modaustyökaluilla ja viiden tunnin tarinatilalla irtoaa kuitenkin parilla kympillä. Jos ne aiemmat osat ovat vielä pelaamatta, itse aloittaisin niistä. Mutta kyllä Trine-addikti kolmosestakin ihan kivaa pelattavaa sai ongelmista huolimatta. Ainakin hetkeksi.
6/10
Trine 3 on traagisen lyhyt ja loppuu kuin kanan lento, mutta sen keston ajan on pääasiassa ihan kivaa – ainakin silloin, kun 3D ei töki vastaan.
Miikka Lehtonen