Tunic-arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden toukokuun numerossa 233. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Harakanvarpaiden lumoissa
Tunic on niitä pelejä, joihin on ollut mahdollista törmätä satunnaisesti viimeisen seitsemän vuoden ajan, jos indiemarkkinoita on seurannut vähänkään tiiviimmin. Kanadalaisen Andrew Shouldicen sooloprojektina käynnistynyt hanke on ottanut luonnollisesti aikansa valmistua, mutta söötin zeldamainen kettuseikkailu on vaikuttanut sen verran ajattomalta, ettei odotus ole ollut sen pahin vihollinen.
Tunic ei silti ole Zelda-tribuutti siitä suoraviivaisimmasta päästä. Vaikka hatunnostot Nintendon klassikkosarjaa kohtaan ovatkin ilmeisiä aina vihreänuttuista päähahmoa myöten, menee kettumatka yllättäviin sfääreihin siinä, miten se kanavoi erityisesti kasibittisten pelien henkeä. Kyse ei ole puhtaasti vain tuttujen pelillisten vivahteiden jäljittelystä, vaan myös siitä, miten pelit menneinä vuosina koettiin.
Vähäeleisyys on Tunicin ensimmäisiä huomattavia ominaisuuksia. Se käynnistyy sankarin herätessä ilman kummempia varusteita rauhaisalta rannalta, eikä tietoa ole siitä, mitä on tapahtunut tai mihin pitäisi mennä. Uusi maailma kutsuu harhailemaan, ja mysteeriä syventää se, että suurin osa vastaantulevasta tekstistä aina käyttöliittymää myöten on kirjoitettu kielellä, jota pelaaja ei ymmärrä. Vähitellen vastaan alkaa tulla pelin ohjekirjan palasia muistuttavia sivuja, joissa mysteerikieli saa tyylikkään, 80-luvun piirrostaidetta mukailevan kuvituksen.
Asetelma on jo kutkuttava sellaisenaan, mutta erityisesti sillä on vaikutus ihmisiin, jotka vähäisen tai jopa olemattoman lukutaidon kanssa tutustuivat aikoinaan peleihin ja pelaamiseen. Tunic ei pidä sisällään perinteisiä ohjeistuksia tai muita tutoriaaleja. Kaikki opitaan omakohtaisella kokeilulla ja pelimaailmaan piilotettujen ohjekirjasivujen pienimpiäkin marginaaliyksityiskohtia tulkitsemalla. Tämä pätee niin perusmekaniikkoihin, tarinaan kuin salaisuuksiinkin. Se tekee jokaisen uuden tilanteen ja ohjekirjasivun löytämisestä jännittävää, sillä ne tarkoittavat, että pelimaailmasta on lisää uutta selvitettävää ja löydettävää. Tätä tapahtuu jopa siinä määrin, että kun pelin päätarinan saa päätökseen, tuntuu varsinainen pelikokemus olevan oikeasti vasta alussa.
Rennosta yleisilmeestä huolimatta Tunic ei pelkää purra pelaajaansa. Pelin toiminta ei ole monimutkaista, mutta se painottaa vihollisten tarkkailua ja omien liikkeiden ajoitusta. Sokea huitominen vie nopeasti hautaan, mikä lähtökohtaisesti tuo tervetullutta painoa ja kunnioitusta pelimaailman tarkkailuun.
Pidemmän päälle toiminta on kuitenkin myös pelin huomattavin ryppy. Varsinkin loppumetreillä haaste ja niukasti sijoitellut tarkastuspisteet tulevat enemmän kokemuksen tielle kuin tukevat sitä. Tarjolla on kyllä mahdollisuus kytkeä milloin tahansa päälle kettuhahmolle kuolemattomuuden antava aputila, mutta se ei ratkaise ongelmaa vaan pikemminkin teeskentelee, ettei sellaista ole.
Kyse on silti vain rypystä. Tunic on upea toimintaseikkailupeli, jossa löytämisen ilo sidotaan hienosti yhteen pelaajan tiedonnälän ruokkimisen kanssa. Ennen kaikkea se on myös kaunis rakkauskirje pelien ohjekirjoille. Alati kasvavan virtuaalimanuaalin kokoaminen ja selaaminen on vähänkään vanhemmalle pelaajalle jopa tunteikasta puuhaa, sillä se on rakennettu niin komeaksi ja keskeiseksi osaksi koko kokemusta