Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden syyskuun numerossa 237.
Pysy tuoreimpien arvostelujen tasalla tilaamalla lehti tästä!
Akateemikkojen paratiisia rakentamassa
Hyvään peliin riittää joskus pienikin onnistuminen. Päällisin puolin Two Point Campus on samanlainen pikkunysväyksen sinfonia kuin mikä tahansa saman lajityypin teos. Lukuvuoden aikana ehostetaan surkeaan jamaan päässyt opinahjo menestyväksi lippulaivaksi, jossa akateemiset saavutukset vastaavat korkeita opintomaksuja. Samalla pidetään silmällä henkilökunnan ja oppilaiden jaksamista sekä varmistetaan, ettei ulkopuolisilla tarkkailijoilla ole valittamista tilojen laadusta. Kaikki on tuttua ja turvallista. Mikäli kehittäjä Two Point Studiosin aiempi tuotos, Two Point Hospital, on vielä muistissa, ei akateemisen maailman ekskursio tarjoa paljoakaan uutta.
Tuttuus ei kuitenkaan ole hidaste. Nysväystä tai ei, oppilaitosten hienosäätö on palkitsevaa mikromanagerointia, koska peli ymmärtää mittasuhteiden päälle. Vaikka kampus kasvaa kerta toisensa jälkeen, fokus ei pääse karkaamaan käsistä. Lopulta on aina päätettävä, mitä on pakko karsia uuden tieltä.
Ilmeikäs visuaalinen toteutus saa koulut sykkimään elämää. Monipuolinen rakentelu tarjoaa yllättäviä vapauksia, mutta ihan itsensä näköisiä laitoksia ei ainakaan vielä saa aikaan. Vaikka skaala jää kauas esimerkiksi Cities: Skylinesista, Two Point Campus tarjoaa samanlaista ilahduttavan perverssiä jumalkompleksia lukukauden manipuloinnissa.
Täyttä vapautta on kuitenkaan turha odottaa ihan alusta alkaen, sillä hiekkalaatikko aukeaa vasta kampanjan loppupäässä. Kyseessä on enemmänkin tutoriaali, joka tuntuu pakollisena hitusen hassulta, sillä perusteiden oppiminen omaan tahtiin vapaassa maailmassa olisi paljon mielekkäämpää. Nyt jokainen kenttä seuraa samaa kaavaa kyllästymiseen asti. Lukuvuosi laitetaan käyntiin koulurakennuksen pohjan luomisella. Sitten kyhätään pystyyn kirjastot, luokat ja tarvittavat käymälät. Puuha käy tutuksi, ja saman toistaminen monta kertaa putkeen ennen jonkin uuden asian oppimista on enemmänkin pakkopullaa.
Koulun rahoittaminen tuntuu arpapeliltä. Välillä rahaa on kuin roskaa, joskus taas tuntuu siltä, ettei kukaan maksa lukukausimaksujaan. Tasapainoa näiden väliltä ei löydy, mikä näkyy kaikissa Two Point Campuksen osa-alueissa.
Oppilaitoksia ehostetaan oppilaiden halujen ja tarpeiden mukaan. Luokat tarvitsevat jatkuvasti uusimpia innovaatioita pysyäkseen kilpailukykyisinä. Samalla nuoriso haluaa leipää ja sirkushuveja rahojensa vastineeksi. Juhlia pitää järjestää tasaisin väliajoin, ja hormonihirviöiden toiveet vaihtelevat järkevistä ihan älyttömiin. Ensimmäisen lukuvuoden aikana tuhansia dollareita maksavaa hilavitkutinta naukuvat rakkarit saavat yleensä tottua pettymykseen.
Two Point Campuksen visio on amerikkalaista dystopiaa rikkaimmillaan. Tästä elävästä satiirista pulppuavat sen oivaltavimmat sivallukset sekä räikeimmät mokat. Parhaimmat vitsit ovat niiden kustannuksella, joille kuuluukin nauraa. Voittoa tavoittelevat oppilaitokset, koronkiskurit ja suuryhtiöiden mainonta kouluissa saavat kaikki osansa pilkasta.
Sen sijaan nuorison pilkkaaminen samalla otteella tuntuu pikkumaiselta. Radiossa esiintyvät sivuhahmot morkkaavat uusia muoteja, yhteiskunnallisten liikkeiden ideaalisuutta ja nuoruuden optimismia tavalla, joka tuntuu päämäärättömän ilkeältä varsinkin pelin loikatessa puhtaaseen fantasiaan loppuvaiheessaan. Välimaasto on vieras konsepti, jota Two Point Campus ei löydä kartalta.
Vioistaan huolimatta Two Point Campus on hurmaava tuttavuus. Vaikka alkupään mekaniikat toistavat itseään kyllästymiseen asti, niiden alta paljastuu yllättävän monisäkeinen simulaattori, jonka parissa aika menettää merkityksensä.
Joonatan Itkonen