Kansa kaipaa kuria
Oletko koskaan halunnut olla ihmiskohtaloita hallitseva byrokraatti, jolla on jumalainen valta päättää kaikesta mielensä mukaan ja oikeus liiskata vähäisemmät kuolevaiset maan rakoon? Jos vastasit kyllä, etkä siitä huolimatta pääse TE-toimiston leipiin, tarjolla on toiseksi paras vaihtoehto eli Tyranny.
Obsidianin uudessa roolipelissä työnantajasi on Kyros, liki koko maailman vallannut hirmuhallitsija. Vielä yksi eteläinen kaupunkivaltioiden nurkka uskaltaa vastustaa suurta johtajaa, joten rettelöitsijät saavat vieraakseen kaksi erilaista armeijaa, eliittilegioona Disfavoredin ja anarkistihyypiöiden Scarlet Chorus -joukon. Kun kilpailevilla armeijoilla on kiire vallata etelää, pelaaja on naula, joka estää koko rakennelmaa leviämästä käsiin. Oikeuden vankkumattomana valvojana eli Fatebinderina on pidettävä huolta, että molemmat joukot noudattavat Kyroksen sanaa. Helppo nakki: jos joku ei tee yhteistyötä, niin seipään nokkaan vaan!
Obsidianin edellinen roolipeli Pillars of Eternity oli nostalgiaprojekti, joka elvytti legendaarisen Baldur’s Gate -pelitavan. Sen isoin ongelma oli perusfantastinen pelimaailma. Tekoälyhahmot lässyttivät tuntikausia historiasta, henkilöistä ja tapahtumista. Kuvaavaa on, että vaikka peli ei ole kovin vanha, en muista nimeltä enää yhtään sen tyyppiä tai paikkaa. Tyranny on toista maata.
Pelin neronleimaus on hahmonluonnissa, jossa oman pahiksen luominen huipentuu suureen valloitukseen. Pelaaja suorittaa pitkän monivalintakokeen, jossa päätetään, minne armeijat käsketään, miten viholliset voitetaan ja kenen neuvoja noudatetaan. Tällä tavalla pelihahmo on sidottu kaikkeen tapahtuvaan, sillä hän on siihen osasyyllinen. Jos maailmassa tulee vastaan nälkää näkevä maajussi, hän syö taatusti kenkiään siksi, että pelaaja takavarikoi murkinat pahisten armeijan huoltoletkaan. Jos merkittävä henkilö on tapettu, on hyvinkin todennäköistä, että juuri sinun hahmosi piteli miekkaa ja saa sen johdosta pelätyn lempinimen.
Tällä tavalla luodussa tarinassa kaikki on kiinnostavaa, sillä se ei ole vain epämääräistä historiaa tai taustatarinaa. Se on jotain, jossa sinulla on osasi ensi sekunnilta asti. Tyranny vyöryttää ruutuun romaanin verran tekstiä ja käyttää jopa hypertekstilinkkejä, jotta pelaaja pysyisi kärryillä. Leijuta hiiren osoitinta oudon nimen päällä, niin esiin ponnahtava ikkuna kertoo, mitä pitäisi tietää. Dialogeissa on paljon valinnanvaraa. Voit lätistä ummet ja lammet maailman joka detaljista tai sitten valita epämääräisen ”tuijottaa vihaisesti ja hiljaa” -vaihtoehdon melkein joka kerta. Jos kätyrien uskollisuuden ansaitseminen ei kiinnosta, joka apurilla on myös pelkomittari, jolla mussuttajat saa ruotuun.
Tarina onkin Tyrannyn kantava voima. Peli kertoo diktatuurista, kapinoinnista ja pahuudesta, mutta usein eri tavalla kuin peleissä on totuttu. Monet vastaantulevat viholliset ovat sankareita, jotka vastustavat Kyrosta, koska vapaus on heille tärkeintä. Sen pidemmälle heillä ei välttämättä ole suunnitelmia. Tavallisessa pelissä se olisi jaloa, mutta ylilordin kätyrin näkökulmasta se on vain rangaistavaa hölmöyttä. On ilo nähdä myös hahmoja, joilla on ihanan kuvaavat nimet. Mistä muusta pelistä voisi löytyä tyyppejä nimeltä Voices of Nerat, Kills-in-Shadow tai Mouth Breather Nefzio?
Pahuudestakin puhutaan aika kiinnostavasti. Mukaan liittyvät apurit tai liittolaiset eivät ole tikkareita lapsilta varastavia pahiksia, vaan nujerrettuja kapinallisia tai teoilleen sokeita patriootteja. Tyranny ujuttaa pahuuden mukaan arkisena ja masentavana ”näin asiat vain ovat” -todellisuutena. Pelaaja voi liittoutua esimerkiksi suurkenraali Graven Ashen johtaman Disfavored-legioonan kanssa. Nämä tyypit arvostavat rohkeutta ja uskollisuutta sekä hokevat kaveria ei jätetä -iskulauseita. Sitten joku erehtyy päästämään suustaan jotain, joka muistuttaa, että he ovat pohjoisesta rotupuhtaudesta välittäviä natseja, joiden mielestä ihmisten orjuuttaminen on ihan kelpo juttu. Verikuoron Mad Max -nahkahihhulit vaikuttavat taas täysin kahjoilta heti alkuun, mutta monet heistä on pakkovärvätty darwinistiseen kulttiin kuoleman uhalla. Pelaaja voi kylvää maailmaan anarkiaa tai nousta kapinaan, mutta Kyroksen sanan kirjaimellinen noudattaminen on paljon kiinnostavampi vaihtoehto, koska sitä ei peleissä tavallisesti näe.
Tyranny ei ole kooltaan Pillarsin veroinen projekti, ja siinä on hyvät ja huonot puolensa. Välillä peli tuntuu liian pieneltä. Tarinan käänteet paljastava ja solmiva kolmosluku on parin tunnin suhahdus, ja koko saaga kestää parikymmentä tuntia. Tarina ei edes rönsyile niin paljon kuin toivoisi, vaan tapahtumat johtavat melko lailla aina samaan pisteeseen. Toisaalta pienen budjetin skaala rohkaisee useampaan läpipeluuseen, ja koska loppu on kiinteä pakkaus, se voi kääntyä todella moneen eri suuntaan. Tyrannyssa on jopa perinteinen Fallout-loppuvideo, jossa kertoja tarinoi paikkojen ja hahmojen kohtaloista pelaajan päätösten valossa.
Isoimmat ongelmat eivät liity mitenkään pelin kokoon tai tarinaan, vaan ne ovat Pillarsin perua. Tosiaikainen ja käskynjakoa varten pysäytettävä taistelusysteemi on revitty Obsidianin edellisestä roolipelistä, eikä se ollut edes siinä roolipelien parhaimmistoa. Nyt se perustuu enemmän cooldowneihin eli kykyihin, jotka menevät käytön jälkeen tauolle. Jopa oman hahmon hallinta tuntuu lopulta rasittavalta, kun eri hyökkäyksiä ja liikkeitä on kymmenittäin ja niillä on kaikilla omat sisäiset kellonsa. Kolme apukaveria saa tukeutua omaan (heikkoon) tekoälyynsä, mutta silloin saattaa tulla pataan. Taistelua sietää ennemmin kuin turpiinsa ottaa, mutta miekkailusta ei jaksa innostua.
Valopilkkuna on esimerkillinen magiasysteemi. Loitsut kasataan erilaisia tehosteita antavista riimuista, joita voi ketjuttaa hahmon kykyjen rajoissa. Alussa syntyy yhtä nilkkiä lievästi kärventävä tulisuihku. Loppupelissä sama, tuunattu hirviöloitsu sinkoilee uhrista toiseen automaattisesti ja saa uhrinsa samaan aikaan jäätymään, palamaan ja vuotamaan verta.
Tyranny tuntuu vääryydeltä. Miksi näin kiinnostavat hahmot ja pelimaailma on käytetty Pillarsia pienempään ja nopeammin väsättyyn projektiin, kun tämä olisi ollut se peli, johon Obsidianin olisi pitänyt panostaa täysillä? Suuruutta ei saavuteta rypemällä menneessä vaan tekemällä jotain uutta.