Vanha kansa tietää: ennen muinoin leipä maistui leivältä, ruma oli kaunista ja pelit totta kai paljon parempia. Siis silloin, kun oli syytä juhlaan, mikäli ohjaussuuntia oli enemmän kuin neljä ja toimintanappeja muitakin kuin hyppy ja hyökkäys. Tätä kutsutaan Nemedian aikakirjoissa pelaamisen kultakaudeksi. Ultimate Ghosts n Goblins on tällaisten pelaajien makuun.
Ultimate Ghosts n Goblins on hc-pelaajille, jotka haluavat, ettei pelin vaikeus perustu pelkästään hyvään ja tiukkaan tekoälyyn, vaativiin liikesarjoihin ja tilanteenlukutaitoon ei, pelin pitää pilkata, pelaajan kuolla satunnaistekijöihin ja tietämättä, mikä meni pieleen.
Ennen kuin Ikarugaa, Virtua Fighteria ja Ninja Gaidenia kovimmalla vaikeustasolla pelaavat alkavat ulvoa sotakiimaa, yritän kertoa, mikä minun mielestäni erottaa ne Ghosts n Goblins -sarjan ensimmäisestä PSP-pelistä.
Ikaruga ja Gradius sekä R-Type ovat nekin vaikeita, paikoitellen helvetillisen haastavia, mutta vaikeus ei perustu kankeaan ohjattavuuteen tai satunnaistapahtumamyrskyyn. Samoin on vaikeiden tappelupelien yhteydessä. Jotkut tietysti vastaanottavat ilomielin Ultimate Ghosts n Goblinsin retrokaapuun verhotun hahmon, mutta minä en pidä siitä.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että peli panee lujille ja pelaajan on pakko harjoitella, repiä hiuksia, kiroilla ja kehittyä. Itselleni tuottaa kuitenkin vaikeuksia hylätä pelien kehittymisen myötä normiksi muodostuneet asiat, kuten sulava ohjattavuus ja yllättävien, pelaajasta riippumattomien hahmokuolemien puute.
Köyhä ritari
Ultimate Ghosts n Goblins on japanilaisen Capcom-pelitalon vuonna 1985 startanneen pelisarjan viimeisin osa. Se kertoo Arthur-nimisestä ritarista, joka haluaa pelastaa prinsessan demonien kynsistä. Mutta kuten pelaamisen alkuhämärissä, tarinalla ei ole muuta virkaa kuin luoda puitteet tapahtumille.
Arthur kulkee vasemmalta oikealle, hyppii kankeasti ja viskoo kentiltä löytämiään aseita, peitsiä, veitsiä ja vasamia. Hilpeimmin nimetty ase on Spinal Whip, joka muistuttaa nimensä mukaisesti vihreää, nikamista kuorittua selkäydintä. Arthur osaa myös noitua. Nämä manaukset muistuttavat perusolemukseltaan vanhojen avaruusräiskintöjen aluetuhoaseita, pommeja ja muita eksoottisesti nimettyjä ruudunputsaajia.
Hyökkäyskaluston lisäksi ritarilla on erilaisia sotisopia ja kilpiä. Varustekerrasto hupenee viholliskosketuksissa, kunnes jäljellä on vaikeustason ohella sarjan tavaramerkiksi muodostunut alushousuinen ritari. Vielä yksi pintakosketus, niin ritari irtoaa lihasta ja siirtyy lautturin hoteisiin. Tätä kehitystä voi hidastaa kilpien käytöllä, mutta pelaajan on turha luottaa panssarointiin hyökkäys on paras puolustus.
Vanha jääräpää
Viholliset ovat Arthurin merkittävin huolenaihe. Hyvänä kakkosena tulevat kenttien koukerot ja ansat. Hypyt vievät usein manan majoille, ja joskus etenemisen estävä pulma tuntuu korostuneen hankalalta väärän aseistuksen takia. Yksikään näistä ei tuntunut kuitenkaan estävän täydellisesti etenemistä, vaikka ritarin käytössä olisikin tilanteeseen vähän huonommin sopiva astalo.
Kaikkein eniten pelissä ärsyttää ritarin liike. Arthur hyppää ainoastaan yhdellä tavalla, eikä liikkeeseen voi vaikuttaa totuttuun tapaan enää ilmalennon aikana. Niinhän se on oikeassakin elämässä, mutta kun on tottunut hienosäädön mahdollisuuteen, oven avaaminen vanhaan ärsyttää. Enpä myöskään muista peliä, jossa esineen vieressä seisoskelu estää sen päälle hyppäämisen. Ultimate Ghosts n Goblinsissa hypyn lähtökulma on 45 astetta, eikä muu ole mahdollista.
Graafisesti peli on hauskaa retroilua. Tuntuu kuin pelintekijät haluaisivat tuoda juuri tämän piirteen paluun vanhaan julki niin kovaäänisesti, etteivät pelaajat ymmärtäisi vaatia mitään modernia. Ratkaisu on varmasti joidenkin mieleen, mutta itse pidän sitä alhaisena.
Ultimate Ghosts n Goblins on joillekin kappale kauneinta pelikoodia, ja ymmärrän osittain joidenkin pelaajien halun viettää aikaa tämänkaltaisten pelien parissa. Pisteet on kuitenkin annettu oman subjektiivisen mielipiteeni perusteella.