Uncharted 2: Among Thieves / Arvostelut / pelaaja.fi

Uncharted 2: Among Thieves

1.10.2009 // Kirjoittanut: Miikka Lehtonen
281

Pelataanpa heti alkuun kortit pöydälle: parin vuoden takainen Uncharted: Drake’s Fortune oli aikanaan vuoden 2007 suosikkipelejäni ja mielestäni yhä PlayStation 3:n parhaita pelejä. Olen siis odottanut jatko-osaa kuin sitä kuuluisaa kuuta nousevaa, kuten varmasti moni muukin pelaaja. Ilokseni voin todeta, että odotuksemme ei ollut turhaa: Uncharted 2: Among Thieves rokkaa.

Alkuperäinen Uncharted oli sinänsä pätevä Tomb Raider klooni, joka hurmasi muutamalla valttikortillaan. Peli oli hillittömän elokuvamainen, tyylikkäästi toteutettu ja aivan tautisen kauniin näköinen. Tyylipisteet painavat paljon näissäkin karkeloissa. Jatko-osa ei poikkea tältä tieltä, paitsi mitä nyt nostaa kaiken toiseen potenssiin.

Onko Hollywood kuulolla?

Uncharted 2 alkaa noin vuoden ykkösosan tapahtumien jälkeen. Sir Francis Drake -seikkailunsa jälkeen hiljaiseloa viettänyt Nathan Drake pääsee taas hommiin, kun hänen vanha konnakaverinsa onnistuu löytämään todella herkullisen keikan: erikoinen miljonääri etsii legendaarista Shangri-Lan kadonnutta laaksoa ja uskoo löytäneensä sen jäljet.

Drake päättää kolmikkonsa kanssa huijata palkkaajaansa ja lähteä itse laakson jäljille, mutta kuten pelin nimikin vihjailee, varkaiden joukossa ei juuri kunniaa tunneta. Tästä alkaa huisi seikkailu, joka pieksee mittakaavassa, käänteissä ja puhtaissa hengen haukkomista aiheuttavissa kohtauksissa useimmat suuren budjetin Hollywood-elokuvat.

Naughty Dogin pojat ja tytöt ovat lainailleet jatko-osaa varten vielä lisää temppuja Hollywoodin arsenaalista, sillä tällä kertaa merkittävä osa pelin tapahtumista kerrotaan takautumien muodossa. Alku ei voisi olla dramaattisempi, kun Nathan herää trailereissakin nähdyssä junanvaunussa, joka nyt sattuu roikkumaan lumisen kielekkeen reunan yläpuolella.

Monessa pelissä tällainen kohtaus voisi olla todellinen kohokohta ja matkan huipentuma, mutta Uncharted 2:ssa se on vain matkan alku, esimakua tulevasta. Pelin edetessä meno kiihtyy ja uskomattomat kohtaukset seuraavat toisiaan. Alkuna juna on kuitenkin mitä erinomaisin. Se tempaa pelaajan heti mukaan ja tekee selväksi, että nyt ei säästellä paukkuja tai keksitä tekosyitä, vaan pistetään tykittäen koko rahan edestä.

Vaikka matkalle toki mahtuu rauhallisempiakin hetkiä, hengästyttävä ja riemastuttava tarina ei päästä pelaajaa otteestaan ennen kuin lopputekstit pyörivät reilut 12 tuntia myöhemmin, eikä oikeastaan vielä silloinkaan, kiitos pelin mainion moninpelin.

Älä katso alaspäin

Edeltäjänsä tavoin Uncharted 2 yhdistelee saumattomasti ja ihailtavan kekseliäästi kolmea perustason mekaniikkaa. Välillä kiipeillään Tomb Raider tyyliin, toisinaan räiskitään suojasta ja joskus ratkotaan ongelmia. Jako on itse asiassa hieman keinotekoinen, sillä yleensä kaikkia kolmea tehdään samaan aikaan tai nopeasti vuoron perään, mikä antaa pelille todella ainutlaatuisen tunnelman.

Jos pelin osa-alueista joku pitäisi nostaa esiin hohtavana esimerkkinä muille, se olisi kiipeily. Pari vuotta sitten Assassin’s Creedin kehitystiimi hehkutti omaa, muka vallankumouksellista kiipeilysysteemiään. Sitten Uncharted teki hiljaa saman, mutta paremmin – ja jatko-osa parantaa vielä entisestään.

Nathan Drake on kuin pieni apina, joka sujahtaa tarvittaessa ylös vaikka pystysuoraa seinää pitkin, kunhan siinä on pienet paikat käsille. Kiipeily sujuu luonnollisesti ja helposti yksinkertaisesti suuntaa osoittamalla ja välillä hyppelemällä. Siirtymiset tikapuilta kielekkeille, pylväille, puolapuille ja lukemattomille muille alustoille sujuvat ongelmitta.

Vain muutaman minuutin pelailun jälkeen systeemi on niin hyvin selkärangassa, ettei sitä tarvitse enää loppupelin aikana miettiä, vaan kaikki sujuu kuin tanssi. Toki välillä mukaan mahtuu pieniä nikotteluja, varsinkin jos pelaaja yrittää kikkailla itseään ylös oudoista paikoista, mutta kokonaisuus on hatunnoston arvoinen suoritus.

Pelin maailma sopii myös kiipeilyyn kuin nakutettu, sillä kuten Thomaskin toteaa, ykkösosasta tutut viidakot saavat tuekseen jylhän komeita ja hyytävän realistisia alppimaisemia, joissa kiipeillessään huomaa välillä itsekin pidättävänsä hengitystään.

Räiskien ja ratkoen

Kiipeily ei ole aina pelkästään etenemiskeino, vaan merkittävä rooli ongelmia ratkottaessa. Vähän väliä Draken pitää joko löytää vaihtoehtoinen reitti lukitun oven taakse, tai onnistua avaamaan joku tiibetiläisten jälkeensä jättämä mystinen este. Ensimmäisissä tapauksissa pelaajaa auttavat hänen hoksottimensa, jälkimmäisessä taas ykkösestä tuttu päiväkirja, johon Drake raapustelee ajatuksiaan ja vihjeitä.

Sitä tavaamalla löytyy ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan, joskin peli kyllä myös antaa vihjeitä, jos jumitus on tarpeeksi hyvä. Puzzlejen vaikeustaso on tällaiseen peliin juuri kohdallaan, sillä matka ei koskaan pysähdy pelaajan yrittäessä epätoivoisesti arpoa ratkaisua, mutta silti pelissä on kunnon Indiana Jones seikkailun tuntua. Päiväkirjaa kannattaa muuten lueskella muutenkin, sillä se on täynnä hauskoja vitsejä, jotka täydentävät erinomaisesti loistavan pelihahmon persoonallisuutta.

Pelattavuuden pyhän kolminaisuuden täydentää taistelu, jota on pelissä vielä ykkösosaakin enemmän. Jo aikanaan monet harmittelivat taistelun olleen Unchartedin heikko kohta ja sitä se on vieläkin, vieläpä samoista syistä johtuen. Periaatteessa kaikki on kunnossa: aseita löytyy joka lähtöön, suojasysteemi on hyvä ja vihollisten tekoäly on erinomainen.

Ongelma onkin siinä, että Draken käytössä olevat aseet ovat pääsääntöisesti onnettoman heikkoja ja tarkka-ampujan lailla räiskiviä vihollisia on paljon. Näin pelaaja kykkii valtaosan ajastaan suojassa toivomassa, että parin sekunnin tähtäilyn aikana miltei nolliin putoavat kestopisteet palautuvat ennen kuin viholliset vyöryttävät piilopaikan tai nakkaavat sinne korillisen kranaatteja. Usein näin ei ehdi tapahtua.

Kun Drake saa avukseen jonkun pelin ystävällisistä apureista, taistelu muuttuu kertalaakista hauskaksi. Silloin pääsee harrastamaan kunnon taktikointia, ja tulivoimaakin on tarjolla lisää. Harmi, ettei kaveri ole mukana koko ajan. Varsinkin lopussa avulle olisi käyttöä, sillä pelin viimeisellä kolmanneksella Naughty Dog korvaa kekseliäät haasteet heittämällä vastaan törkeän kestäviä supersotilaita, joilla on aseinaan miniguneja ja sinkoja. Tällöin pelaaminen sujuu kuole ja kiroile menetelmällä ja V-käyrä kohoaa jyrkästi.

Huikeaa settiä

Heikommassa pelissä ajoittain kömpelö taistelu voisi olla fataali ongelma, mutta Uncharted 2:ssa näin ei ole. Jokaista turhauttavaa pomomatsia tai raivostuttavaa jumituskohtaa vastaan löytyy nimittäin hillittömän upeita kohtauksia ja ideoita, jotka suorastaan nostavat koko toimintaseikkailujen lajityypin rimaa ylöspäin. En muista, koska viimeksi olen pelannut peliä, jossa olen näin usein jäänyt vain tuijottamaan epäuskoisena ruutua, koska en pysty aivan hetkessä sisäistämään edellisen kohtauksen huikeutta. Uncharted 2:ssa näitä kohtauksia on vähän väliä.

Kun mukaan lasketaan vielä aivan käsittämättömän kaunis grafiikka, todella hyvät ja uskottavat pelihahmot, ratkiriemukkaan oivaltava ja nokkela käsikirjoitus sekä mukava moninpeli, en voi kuin todeta, että Uncharted 2 on juuri se mestariteos, jollainen toivoinkin sen olevan.

Sankareita ja konnia

Uncharted 2:n mainio moninpeli on luonnollinen jatke itse pääpelille. Tarjolla on niin kolmen pelaajan yhteistyöpeliä kuin kymmenen pelaajan kilparäiskintää. Yhteistyöpelitehtävät ovat pieniä, tiiviitä lisäseikkailuita, joiden aikana Draken pitää kumppaneineen kerätä läheinen aarre tai vaikka puolustautua vihollisten hyökkäykseltä tietyn aikaa.

Perinteisemmässä moninpelissä on tarjolla niin deathmatchia kuin lipunryöstöäkin. Kaksi viiden pelaajan tiimiä jakautuu sankareihin ja konniin hahmojen ollessa kotoisin suoraan itse pelistä. Itse pelistä on myös pelattavuus, sillä kiipeily, suojassa kykkiminen ja emopelistä tutut stealth-tapot ovat kaikki mahdollisia myös moninpelissä. Tätä kautta muodostuu kokemus, jollaista muista peleistä ei löydy. Ehdimme testata moninpeliä vain nopeasti, joten mitään lopullista tuomiota en vielä pysty antamaan. Hauskalta kuitenkin vaikutti.

Tuntematon suuruus

Onko Amy Hennig tuttu nimi? Jos pidät hyvästä kirjoituksesta, pitäisi olla. Hennig on jo pitkään pelialalla vaikuttanut kirjoittaja ja tuottaja, jonka kynästä ovat kotoisin muun muassa Legacy of Kainin ja tietenkin Uncharted-pelien herkulliset hahmot, nokkelat sanailut ja hienot juonikuviot. Vaikka monikaan pelaaja ei välttämättä tunne Hennigin nimeä, pelialan sisällä häntä arvostetaan laajalti. Hänen pelejään pelanneet tietävät, miksi. Heidän – ja muidenkin – kannattaa seurata Pelaajan sivuja, sillä kuulemme toivottavasti Amystä lisää piakkoin.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:7]

Uncharted 2 on varmasti monelle pelintekijälle masentava kokemus. Ei siinä, etteikö pieni hiomattomuus näy siellä täällä, mutta Naughty Dogin hillitön kunnianhimo on toteutunut sen verran hyvin, ettei tällaiseen lopputulokseen pysty kuin kourallinen pelistudioita.

Tuntuu siltä, että tekijät ovat todella halunneet vastata kaikkiin ensimmäisen pelin saamiin vähäisiin kritiikkeihin. Niille, jotka valittivat tarinan lyhyydestä, niin jatko-osan tarinan läpipelaamiseen minulla meni noin 14 tuntia, jonka aikana löysin kerättävistä aarteista vain 48 sadasta. Jos jotakuta haittasi edellisen pelin tapahtumien sijoittuminen pitkälti viidakkomaisemiin, niin siihenkin on reagoitu. Naten, Chloen ja kumppanien seikkailut vievät heidät läpi niin monipuolisten maisemien, että ihan hirvittää, millainen urakka graafikoilla on ollut.

Kun tietää Amy Hennigin toimineen pelin luovana johtajana, ei ole ihme, että naishahmot ovat hyvin kirjoitettuja. Naten, Chloen ja Elenan välillä säkenöi kivasti. Vain pahiksen virkaa toimittava Lazarevics jää mielestäni etäiseksi ja kliseiseksi vihaiseksi mieheksi. Ja miksi lopussa pitää olla se perinteinen pomotaistelu, eikö tällä saralla voitaisi tehdä jotain muuta? Ehkä jopa ottaa riskejä? Pelillä on kunnianhimoa, mutta se turvautuu usein tavanomaisiin ratkaisuihin. Ja miksi se pirun hihattomassa paidassa oleva solttu kestää luoteja kuin tankki?

Ammuskelemista on paljon. Minun makuuni ehkä liikaa, mutta haluaisinkin pelin olevan enemmän seikkailua kuin toimintaa. Hetkinä, jolloin Naughty Dog malttaa hidastaa tempoa ja ottaa aseet pois, on pelissä ihan yhtä mahtava fiilis kuin toimintaosuuksissakin. Niitä voi nyt myös yrittää pelata enemmän hiippailemalla ja poistamalla viholliset pois kuvioista ilman aseita. Häivepelaaminen on paljon enemmän oikeasti mahdollisuus kuin edellisessä pelissä. Yksinpeli on pienistä virheistään huolimatta niin täynnä ikimuistoisia hetkiä, että virheet hautautuvat. Itse pidin todella paljon Naten upeasti kuvitettua opaskirjasta, jota pelaaja voi selailla aina kun haluaa.

Yhteistyöpelitilassa minua vaivaa sama asia kuin Resistance 2:n yhteistyöpelitilassa – se on pelkkää räiskimistä ja vaikeustaso on vedetty korkealle. Toki, välillä hieman kiipeillään ja työnnetään yhteisvoimin esteitä sivuun, mutta yhteistyötilan kentät etenevät joka kerta samalla tavalla, joten kovin kauaa niitä en ainakaan itse jaksa pelata. Perusmoninpelissä on sen sijaa mukavan suoraviivainen meininki, ja mitä enemmän olen moninpeliä pelannut, sitä enemmän siitä pidän.

Pelaamisesta pitää syntyä hyvä fiilis, pelin pitää imaista meidät maailmaansa ja saada unohtamaan arjen huolet. Tässä Uncharted 2 onnistuu upealla tavalla.

9/10

Kommentit

Käyttäjän Yanathan kuva
Yanathan
Käyttäjän Kwark kuva
Kwark
Käyttäjän laaza kuva
laaza
Käyttäjän gr1m33 kuva
gr1m33

Taydellinen peli.

Käyttäjän Vilppu123 kuva
Vilppu123

viva pinata on oikeestiki parempi...NOT

Käyttäjän ps-boy kuva
ps-boy
Käyttäjän Thompsoni kuva
Thompsoni

Kornholicin kanssa tulimme tähän tulokseen

Käyttäjän Airus kuva
Airus

Vaihdan arvion, jahka olen peliä pelannut.

Käyttäjän TheGame kuva
TheGame

Hienolta näyttää.

Käyttäjän Ravenous28 kuva
Ravenous28

Pakko ostaa!