Kuka kaipaa Nathan Drakea?
Mikä on tärkeintä Uncharted-kokemuksessa? Onko se tuttu sankari, tujakka toiminta vai naurettavan monimutkaiset rakennelmat kadonneissa raunioissa? Nathan Draken yltiöfaneille on huonoja uutisia, sillä uuden pelin perusteella Uncharted elää ja voi hyvin ainakin ilman Nolan Northin läppiä.
Unchartedin piti olla jo loppu, eikä sitä oikeastaan olisi välttämättä tullut edes ikävä. Elämää suurempien seikkailujen sarja teki Indiana Jones -aarteenmetsästyksestä ilmiön, joka hakkaa elokuvallisen esikuvansakin. Nelososassa sankari Drake siirrettiin silti eläkkeelle tavalla, josta ei voi kiemurrella irti. Miksi Lost Legacy edes tehtiin? Ehkä kyseessä ovat tekijöiden pidennetyt hyvästit rakastetulle pelisarjalle. Ainakin se tuntuu vahvasti Best Of -kokoelmalta.
Draken saappaisiin astuu kakkososan kyyninen ja näsäviisas haudanryöstäjä Chloe Frazer, kun taas Sully ilman viiksiä on nelososan pahis Nadine Ross. Chloen näyttelijä Claudia Black on elementissään esittäessään hahmoa, joka tuo mieleen hänen roolinsa muun muassa Stargate-televisiosarjassa. Erona on se, että nyt hän ei ole sivuhahmo vaan päähenkilö, ja monissa pelirooleissa karaistu näyttelijä loistaakin osassaan. Chloe ei todellakaan jää vain vara-Drakeksi.
Uncharted ei ole trendikkäästi moraalisesti harmaa pelisarja, joten sekä Chloea että Nadinea liu’utetaan vahvasti antisankarin ja pahiksen muoteista perinteisempään sankarointiin. Siinä missä perinteinen Uncharted-läpänheitto oli monessa liemessä keitettyjen kaverien sisäpiirisanailua, ensi kertaa yhdessä seikkailevat Chloe ja Nadine aloittavat jäyhästi ja toisilleen naljaillen. Molempien taustatarinoita ja motiiveja valotetaan kunnolla ensi kertaa.
Kuten sanottu, Lost Legacy on Uncharted-sarjan eri ainesten hittikokoelma. Juonen osalta se tarkoittaa sitä, että kun etsitään myyttistä Hoysalan valtakuntaa Intiassa, suuri paljastus ei ole yliluonnollista haahuilua. Nelososan tyyliin Hoysala merkitsee jotain etsijälleen, ja tässä tapauksessa se kuvastaa puoliksi australialaisen ja puoleksi intialaisen Chloen yhteyttä hylkäämäänsä kulttuuriperintöön.
Lost Legacy on paljon tiiviimpi kuin perinteiset Uncharted-pelit, joiden juonikaavan tunnemme jo hyvin. Ensin tunnelmoidaan suuren aarteen taustatarinalla, sitten hankkiudutaan viidakkoon pulmailemaan ja kiipeilemään, kunnes pahikset hyökkäävät. Sitten kaikki räjähtää tulitaisteluissa, joissa ammutaan pienen kaupungin verran väkeä. Lost Legacy heittää huoletta syrjään ensimmäisen vaiheen ja puskee sankarit suoraan toimintaan. Pelissä on edelleen runsaasti laatudialogia, mutta se on sidottu tiiviimmin itse pelaamiseen. Noin kahdeksan tunnin kestossa ei ole juuri lainkaan tyhjäkäyntiä.
Myönnetään, että usko horjui silti ensimmäisen parin tunnin aikana. Pelaajat innostuivat nelososassa uudesta karttamallista, jossa Drake ja kumppanit ajelivat vapaalla kartalla tutkien raunioita pelaajan omassa tahdissa. Sama toistuu nyt Ghatien viidakossa. Rento tutkimusmatka on läpeensä kiva kokemus, mutta se saa epäilemään, että Lost Legacy olisi jotenkin laimea tapaus. Ei se ole.
”Pelissä on edelleen runsaasti laatudialogia, mutta se on sidottu tiiviimmin itse pelaamiseen. Noin kahdeksan tunnin kestossa ei ole juuri lainkaan tyhjäkäyntiä.”
Kun Ghatien kepeä sanailu ja rauhallinen tutkiminen on saatu pois alta, peli tykittää uskomattoman täyslaidallisen täysiveristä Uncharted-toimintaa, jossa rauniot ovat naurettavan näyttäviä ja ilmassa viuhuu enemmän luoteja kuin toisessa maailmansodassa. Juuri kun luulee, että peli on jo ohi, tekijät iskevät entistä kovemman vaihteen silmään viimeisiksi tunneiksi.
Sarjan joka pelissä pitää olla kahjo, jolla on oma armeija, ja tällä kertaa se on Intian armeijaa vastaan kapinoiva Asav. Nelososan pääroisto oli niin laimea, että en muista enää hänen nimeään, ja tämä parrakas terroristipomo on ainakin uhkaavampi. Asav ei ole ehkä syvällisin pahis, mutta hänessä on sentään aitoa pahuutta ja uhkaa.
Naughty Dogin teknisten taitojen ei pitäisi enää yllättää ketään, mutta todettakoon silti, että Lost Legacy on naurettavan kaunis peli. Taistelu toimii, kiipeily toimii, ja pulmat ovat hyviä. Erot ovat yksityiskohdissa. Drake kirjaili löytöjään muistikirjaan, mutta modernimpi Chloe napsii maisemakuvia parhaista hetkistä puhelimellaan. Huippuhetkistä ja tunnelmamaisemista koostuva kuvakollaasi on mukava katsoa pelin lopuksi.
Samassa hengessä pelissä on naurettavan hyvä valokuvatila, johon juuttumalla seikkailulle saa kevyesti tunnin verran lisää kestoa. Uskomattomin tekninen uudistus on mahdollisuus vaihtaa Chloen ilmettä valokuvatilassa jopa välianimaatioiden aikana. Se antaa ennennäkemättömiä mahdollisuuksia idioottikomedian tekemiseen.
Varsinaisen pääjuonen lisäksi avoimen maailman osio tarjoaa yhden pidemmän sivutehtävän, jossa on keräiltävä tusinan verran Hoysalan kuninkaiden kätkettyjä symboleja. Niiden hankkimiseksi on selvitettävä pienimuotoisempia pulmia, joiden ratkomisessa menee minuutista viiteen. Varoituksen sana palikkatestejä vihaaville: Hoysalan hallitsijat rakastivat aivan liikaa aivopähkinöitä, joissa on kasailtava kuvia siirtelemällä tai pyörittämällä palasia. Niistä saa ”nauttia” turhan usein pääjuonessakin.
Pakko myöntää, että Lost Legacy yllätti iloisesti. Odotin pienimuotoisempaa ja vähän turhalta tuntuvaa lisäsisällön makuista seikkailua, mutta tuntimääräistä pituutta lukuun ottamatta Chloen ja Nadinen matka on sataprosenttisen ehtaa Unchartedia. Kaksikko solahtaa luontevasti rooleihinsa ja draamaa revitään sen verran, etteivät he tunnu lopulta enää vain hetkeksi ylennetyiltä sivuhahmoilta.
Pahin kritiikki, jota äärimmäisen taitavasti tehdystä Lost Legacysta voi esittää, on sarjan kuluneisuus. Pelissä ei ole yhtään kunnollista pelimekaanista ideaa, jota ei olisi nähty sen edeltäjissä. Kierrätys on niin vahvaa, että fanin on helppo todeta suuren taistelun olevan esimerkiksi yhdistelmä kohtausta A osassa 2 ja kohtausta B osassa 4. Tuttuudella jopa leikitellään. Pelihahmot kuittailevat kliseistä neljännen seinän rikkovilla vitseillä tavalla, joka avautuu vain edellisiä osia pelanneille.
Vaikka peli on siis teoriassa itsenäinen tarina, se enemmänkin loppusoitto koko Uncharted-sarjalle. Sentimentaalinen nelososa jätti sekin hyvästejä, mutta puheliaalla ja rauhallisella tahdilla. Tämä turboahdettu rymistely on niille faneille, joille Uncharted ei ole ennen kaikkea perhedraamaa vaan huikean korkeita kallioita, räjähtäviä pikajunia, satametrisiä jumalpatsaita ja puhdasta seikkailemisen henkeä.