Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden elokuun numerossa 236.
Pysy tuoreimpien arvostelujen tasalla tilaamalla lehti tästä!
Snakea tulee ikävä
Pitkästä taipaleestaan huolimatta Metal Gear on yhä tänä päivänä varsin uniikki pelisarja. Suurilla areenoilla Hideo Kojiman dramaattisilla hiiviskelytrillereillä ei ole liiaksi asti vakavasti otettavia haastajia, mutta indiepuolella kepeämmät kunnianosoitukset nostavat aina silloin tällöin päätään. Ihan hauskaksi Metal Gear -parodiaksi kehuskeltu UnMetal onkin jo jonkin aikaa kutkutellut olemassaolollaan, sillä pienen espanjalaistiimin seikkailu on tyyliään ja pelimekaanisia ideoitaan myöten MSX:n kaksiulotteisen Metal Gear -pelikaksikon inspiroima. Omiakaan ideoita ei ole pelätty lisätä komediallisemman otteen nimissä, mutta huumori on tunnetusti vaikea laji – erityisesti videopeleissä. Harmillisesti UnMetal ei ole sääntöä vahvistava poikkeus.
Kylmän sodan tietämille sijoittuvan hiiviskelyhassuttelun omana Solid Snakena toimii tuiki tavallinen heppu nimeltä Jesse Fox, joka yllätetään lentämästä neuvostoliittolaisella sotilaishelikopterilla länsivaltojen toimialueelle. Kehnolla Snake-imitaatiolla kähisevä Jesse päätyy alta aikayksikön kuulusteltavaksi, ja peliosuudet ovatkin tämän yliampuvaa ja kätevän epämääräistä kuvailua suuresta pakomatkastaan huippusalaisen sotilastukikohdan uumenista. Miten Jesse päätyy tukikohtaan? Hänet vangittiin rikoksesta, jota hän ei tehnyt. Miksei hän pakene ensimmäisellä vastaantulevalla ajoneuvolla? Hän ei halua saastuttaa. Miten alueen parhaiten vartioidulle alueelle soluttaudutaan? Esittämällä pizzalähettiä.
Vähäeleisen tarinan ohella kerrontatyyli mahdollistaa niin sanotut komedialliset piirteet myös itse pelitilanteissa, joiden yksityiskohdat voivat muuttua lennosta Jessen muistikuvien tarkentuessa. Pelin vaikeustasoon ja tilanteisiin päästään vaikuttamaan hetkittäin päättämällä esimerkiksi, partioiko aluetta sotilaat vai onko se kenties ääriään myöten täynnä lampaita. Lähtökohdat voisivat tarjota astetta taitavamman kirjoittajan käsissä mehukkaankin kokemuksen, mutta UnMetalin parhaatkin vitsit lähinnä hymyilyttävät vienosti. Pitkällä tähtäimellä hilpeintä antia lienee, ettei Jesse jaksa vaivautua muistamaan useimpia kuulemiaan nimiä, joten kaikki vartijat kutsuvat toisiaan Mikeksi.
Myös varsinainen peli vitsien lomassa on melkoinen sekamelska, mutta ei vailla hyviäkin puolia. Onnistumisiin lukeutuvat ehdottomasti pelin ulkoiset puitteet, jotka tuovat vahvasti mieleen esikuvistaan tutun Outer Heavenin tukikohdan ja Zanzibar Landin viidakot. Pikseligrafiikka on kauttaaltaan tyylikästä ja tunnelmallista, minkä lisäksi hyllyt, laatikot ja muut ympäristön esineet ovat hajotettavissa ja hyödynnettävissä. Harmillisesti kentät itsessään ovat huomattavasti esikuviaan suoraviivaisempia, mutta monien vihaamista labyrinteista tai avainkorttikikkailusta ei ainakaan tarvitse huolehtia.
UnMetalin perushiiviskely onkin hetkittäin varsin maukasta, kun mukaan lisätään vartijoiden harhauttamiseen tarkoitettuja kolikoita, yllätyskolkkauksia nurkan takaa sekä tajuttomien ruhojen kantelua, jotka kaikki ovat toimivasti 2D-ympäristöön sulautettuja elementtejä modernimmista hiiviskelyistä. Onneksi ohjaustuntuma ajaa asiansa, vaikka hieman kömpelö valikkojärjestelmä ja näppäinten oletusasetukset potkivat vastaan. Pieni hienosäätö, kuten kierimisen sijoittaminen keskeisemmälle näppäimelle ja oleellisten tarvikkeiden asettaminen pikanäppäimille, tekee ihmeitä kokemukselle.
Myös kuolettavan voimankäytön välttelyyn on hyvä syynsä, sillä Jesse joutuu moraalisessa ylevyydessään paikkaamaan kuoleman kielissä olevat viholliset omilla, varsin rajallisilla sidetarpeillaan. Kaikki energiapakkaukset ja apukeinot ovat enemmän kuin tarpeen omassakin käytössä, sillä vartijat samoilevat päättömästi pelialueilla helpommin lähestyttävien partioreittien sijaan. Tämä toki pitää varpaillaan mutta ei aina luo niitä hauskimpia pelitilanteita.
UnMetalin pallo karkaa käsistä kehittäjien yrittäessä luoda vitsikkäitä tilanteita mutta myös pitkittäessä peliä. Toisinaan tuntuu, että mukaan on ängetty jokainen päähän tullut idea vailla minkäänlaista suodatinta, mikä syö muutoin varsin pätevää peruspohjaa. Siinä missä vanhempien Metal Gear -pelien pelitunteja kasvatettiin rakentamalla hieman monisyisempiä aluekokonaisuuksia, joiden eri huoneet avautuvat luontevassa tahdissa, UnMetalin suoraviivaisemmat kentät luottavat täysin ennakoimattomissa oleviin tilanteisiin ja sitä kautta myös äkkikuolemiin.
Ennen kaikkea Metal Gearin hahmoille ilveilevät pomotaistelut ovat väärällä tavalla haastavia, sillä monissa tapauksissa vastusten hyökkäyskuviot ovat salamannopeita ja vaikeasti luettavissa. Usein näitä ladotaan jo yhteenottojen ensisekunneilla, jolloin pelaajalla ei kirjaimellisesti ole aikaa yrittää uittaa edes pikkuvarvastaan tilanteessa. Pomotaisteluissa voi myös ajaa itsensä nurkkaan, jolloin kuoleman hyväksyminen on ainoa vaihtoehto. Mikä pahinta, virheet eivät läheskään aina opeta pelaajalle mitään seuraavaa yritystä varten.
Turhautumiselta ei voi välttyä edes tarinallisissa valinnoissa, joista osa voi johtaa kuolemaan ilman sen suurempaa logiikkaa. Joissakin tapauksissa mikään vastausvaihtoehto ei ole oikea, ellei pelaajan hallussa ole oleellista esinettä, joka on voinut helposti jäädä matkan varrella huomaamatta. Läheskään kaikki keskeiset tarvikkeet eivät löydy luonnollisen etenemisreitin varrelta, vaan joskus niitä on piilotettu jopa täysin satunnaiselta tuntuvan kalusteen tai laatikon uumeniin.
UnMetal onkin peli, jota vanhan kaavan Metal Gear -fani voi pelata suurellakin antaumuksella, kunhan kykenee katsomaan runsaasti asioita läpi sormien. Se on vahvimmillaan puhtaaseen hiiviskelyyn ja tukikohdassa etenemiseen keskittyessään, mutta kaikki muu ympärille liitetty hassuttelu, kikkailu tai taistelut pudottavat korkeimmiltakin huipuilta nopeasti pohjamutiin. Näistä erityismaininnan ansaitsee sivuttaissuunnassa etenevä ja pomotaistelun sisältävä sukellusveneosio, jossa pienikin kontakti seinämiin vie ison siivun energiamittarista.
Parodian sijaan UnMetal olisikin varmasti toiminut paremmin vakavampana tribuuttina, mikä olisi karsinut pelin useita hymyn hyydyttäviä elementtejä. Lisäponnistelut niin kenttäsuunnittelussa, tasapainossa, pomotaisteluissa kuin itse tarinassakin tekisivät kokonaisuudelle ihmeitä, joten toivoa sopii, että UnMetalista saatu kehityskokemus ja palaute johtaisivat tulevaisuudessa viekkaampiin retroseikkailuihin.