Täällä Pohjantähden alla
Terve, terve. Paina puuta! Kaumolaisen Turkka tässä. Poromettällä olin. Ei näkyny poron poroa, ei. Joku perkeleen metso siellä vain huhhuili. Eilistä haukea on syötävä. Savustettuna. Pitäsi varmaan possua kasvattaa tuossa pirtin vieressä. Turhaahan seki on. Kävisivät vaan Njerpeesin pojat siinä sohimassa. Aina käyvät. Viime talvena pistin yhelle nuolen kurkkuun. Uhosivat, perkele. Vaan siinäpä ovat, kun meikäpojalla on sukset ja ne saavat hangessa kahlata. Siitäpä mieleen putkahti, että uudet tumput pitäisi tehdä. Sormet jäätyy pilkillä muuten. Eipä tässä mittään. Ihan tavallista. Tämmöstä se elämä on.
UnReal World on vallan hullu nimi pelille, joka yrittää tavoittaa historiallista suomalaisuutta viiltävän tarkasti. Kahden tekijän ja 26 vuoden projekti on kaikkien normaalien lajityyppien ulkopuolella. Se on ”roguelike” eli armottoman kuoleman, uusien yritysten ja satunnaisen maailman peli, mutta siinä ei kahlata läpi lohikäärmeiden täyttämiä fantasialuolia. Se on simulaattori, joka mallintaa pikkutarkasti sään, lämpötilan ja jopa muuttolintujen kaltaisia asioita. Olet rautakautinen ihminen vain astetta fantastisemmassa Suomessa. Mitä teet? Miten elät? Ja mikä oleellisempaa, miten kuolet? Todennäköisesti ihan kohta.
UnReal Worldin luonne edelleen jatkuvana ikuisuusprojektina näkyy kaikessa. Ruutukuvissa peli näyttää muinaiselta, mutta grafiikkaa on uusittu useampaan kertaan, ja se on ennen kaikkea selkeää ja informatiivista. Toisin kuin monissa mykissä roguelike-peleissä, kirveet paukkuvat ja lehmät ammuvat. Suurin osa pelaajan tarvitsemasta tiedosta tulee kuitenkin tekstin muodossa. On opeteltava tuijottamaan tietoruutuja ja -laatikoita sekä kahlattava kummallisissa valikoissa. Oppimiskäyrä ei ole loivimmasta päästä. Jo pukeutumisen kaltaiset asiat, jotka ovat tosielämässä lihasmuistin ja tottumuksen tulosta, ovat pelissä elämän ja kuoleman kysymyksiä. Ne vain pitää oppia löytämään kymmenien pikanäppäimien takaa.
UnReal Worldissä on kaiken vaivan ja opettelun jälkeen kuitenkin jotain maagista, ja kalevalainen Suomi on rikollisen vähän käsitelty aihe. Pelin heimot Kaumolaisineen ja Pöllöheimoineen eivät ole ehkä aivan historiallista faktaa, mutta ajatukset niiden takana ovat. Pelkkä ajankäyttö tekee metsäläisen arjestakin haasteen. Halkojen hakkaaminen, kuoppien kaivelu tai vaikkapa kuksan veistely nakuttaa kelloa armotta eteenpäin. Mahdoton muuttuu mahdolliseksi, kun selviytyminen rutinoituu. Ensimmäisessä pelissäni kuolin hypotermiaan kalastaessani joessa. Selviätkö viikon, kuukauden vai kokonaisen vuoden? Ruoan kerääminen ensimmäistä talvea varten on sankariteko.
Jos pelkkä selviytyminen kuulostaa tylsältä (eikä se ole), on UnReal Worldissä toki taisteluakin. Kuten voi arvata, sekään ei ole tyypillisintä. Puukolla tai keihäällä sohiessa pitäisi osua vastustajaa herkkään paikkaan, ja paksu turkis suojaa tehokkaasti. Voiton jälkeen voi vain huomata, että avohaava jatkaa vuotamistaan ja metsän poika tai tyttö valuu kuiviin ojan pohjalle. Epäonnistumisesta jää kestävän muiston lisäksi masentava muistokirjoitus ”esi-isien” sivulle pelin alkuvalikossa.
UnReal World on peliksi ainutlaatuinen ja suomalaisen muinaishistorian kuvauksena jonkinlainen kulttuuriteko. Selkeää on tietenkin, ettei se ole mitään massaviihdettä. Yhdet hurahtavat siihen ikuisiksi ajoiksi, ja toiset eivät uskalla siihen koskeakaan. Puolivillaisesti ei tähän kannata lähteäkään, sillä haahuilulla pääsee hädin tuskin ohi mittavista opetusosioista. Pitää tarttua karhua korvista ja opetella yksi mittakaavaltaan hulluimmista peleistä koskaan. Suomalaistahan sellainen ei pelota, vai mitä?