Until Dawn / Arvostelut / pelaaja.fi

Until Dawn

4.09.2015 // Kirjoittanut: Janne Pyykkönen
1

”Se oli varmasti vain tuuli”

Olen pahoillani, se oli vahinko! Tiesin kaikki kauhuelokuvien pahimmat kliseet ja yritin välttää niitä. Silti yö oli nuori, kun ryhmän ainoa musta tyyppi murhattiin ensimmäisenä – ja se oli täysin pelityylini seurausta. Matt, Jordan Fisherin esittämä ja epäitsekkäänä sankarina pelaamani urheilijanuorukainen, ei todellakaan ansainnut tyypillistä loppuaan. Niin kuin legendaarisen Badazz Mofo -leffazinen David Walker sen sanoi: ”Why’s the brother gotta die?”

Elokuvilla ja peleillä on ollut hassu viha–rakkaus-suhde jo vuosia. Cd-levyjen ja videokuvan yleistyessä peleistä yritettiin tehdä elokuvia, vaikka tekijöiden kyvyt riittivät vain Ed Wood -tason kalkkunoihin. Pelien löytäessä omaa arvoaan elokuvamaisuudesta tuli olematonta pelattavuutta tarkoittava haukkumasana, kunnes kehittyvä grafiikka toi meidät takaisin alkupisteeseen. Leffapelien messiaaksi löydettiin ranskalainen David Cage, jonka kömpelö mutta monin tavoin rajoja rikkova Heavy Rain avasi tietä uudelle leffapelien aallolle. Sitten miehen korni Beyond: Two Souls muistutti, että pelintekijät eivät välttämättä hallitse elokuvan kieltä. Tästä läksystä on ottanut opikseen Supermassive-studio, jonka Until Dawn on rehellisen taukkia teiniviiltelyä, jolta kukaan ei odota syvällistä draamaa. Sen kirjoittajakaksikko Larry Fessenden ja Graham Reznick ovat taas taustaltaan aitoja indie-elokuvantekijöitä. Ja se näkyy.

Teurastamo on tietenkin vuoristomökki, jonne pääsee vain köysiradalla, sillä Kanadan hangilla kukaan ei kuule huutoasi. ”Tiedän mitä teit viime talvena” -tragedia pohjustetaan intropätkässä, jossa känninen teinijoukko kusettaa ujon Hannahin (Ella Lentini) avautumaan rakkaudestaan tyttöä vitsinä pitävälle Mike-alfaurokselle. Pilkattu tyttö juoksee metsään ja katoaa sinne perässä seuraavan kaksossiskonsa kanssa. Vain Bethiä ohjaava pelaaja tietää, että tytöt jahdataan tuiskussa kuolemaansa.

Jostain syystä kaikkien mielestä on hyvä ajatus palata mökille vuosi katoamistapauksen jälkeen, kun kaksosten sureva velipoika Josh kutsuu kaikki muistelobileisiin. Sitten alkaa tapahtua kaikkea – aivan kaikkea, mitä teinisilvonnoissa pitääkin. Pelaajaa pommitetaan lajityypin vaarojen koko kirjolla, ja nurkan takaa pomppii pelottavia villieläimiä, outoja naamarimiehiä ja jopa vinkkejä kummittelusta. Jos pelaaja selviää pimeät tunnit aamuun asti, on suorastaan hämmästyttävää tajuta, että sillisalaattimainen kauhutykitys pysyy juonellisesti kasassa enemmän kuin hyvin. Käänteitäkin riittää sen verran, että kaikkia tuskin kukaan arvaa, vaikka Screamit ja Saw’t olisi katsottu useaan otteeseen.

 

Pelattavuus on Heavy Rainin linjalla, eli Until Dawn soveltuu vähemmänkin pelaaville. Pelaaja kävelee ympäriinsä ja käynnistelee oikeaan paikaan osuessaan juonenkäänteitä. Toimintakohdissa hakataan kolmio-, neliö- ja ympyränappeja reaktiominipeleissä, ja epäonnistuminen johtaa tuskaan, ulkonäön rähjäytymiseen tai jopa hengenlähtöön. Välillä tähdätään ja painetaan liipaisinta ammuskelumaisissa osuuksissa, joihin tutustutaan lumipalloja heitellessä. Kumpikaan ei ole mitään rakettitiedettä, ja nopearefleksinen pelaaja selviää testeistä melko varmasti. Ovelasti välillä on kuitenkin parempi olla osumatta tai olla tekemättä mitään. Käsien vakautta koetellaan piilottelukohdissa, joissa DualShockia on pideltävä liikkumatta, vaikka silmille hyppii rääkyviä yllätyksiä.

Reaktiopelejä tärkeämpää ovat pelaajan tekemät valinnat, sillä Until Dawn hoitaa niiden seuraukset monia muita draamapelejä paremmin. Tässä ei kysellä hyvää tai pahaa, vaan yksinkertaisempia juttuja. Otanko aseen? Kenelle annan sen? Pitäisikö juosta tai piilotella? Osa seurauksista näkyy heti, osa vasta pelin viime minuuteilla. Pisimmät tapahtumaketjut seuraavat pelaajaa kirouksen lailla ja rankaisevat kauhuelokuvien sairaalla logiikalla teosta, jonka olisi pitänyt olla järkevä tosimaailman mittapuulla. Se johtaa haarautuvaan juoneen, jossa kuka tahansa voi päästä hengestään, ja kerran kaiken nähnyt osaa tehdä valintansa paremmin pelin oman mytologian ja logiikan pohjalta.

Hauskinta on huomata, kuinka taitavasti mökille lähtevä kahdeksan teinin joukko on suunniteltu. Jokainen edustaa kauhuleffojen uhrien arkkityyppiä tavalla, jonka voi kuvailla yhdessä lauseessa. Sam (Hayden Panettiere) on kaikista välittävä hyvä tyttö, joka tukee siskojaan surevaa Joshia (Rami Malek). Pelimies Mike (Brett Dalton) on kaikkien suosiossa, mutta nörtti Chris (Noah Fleiss) ei uskalla kertoa rakastavansa runotyttö Ashleyä (Galadriel Stineman). Blondi bimbo Jessica (Meaghan Martin) on Miken uusin rakkaus, joka ei arvosta tämän exää, todella vahvatahtoista Emilyä (Nichole Bloom), joka tapailee nyt mustasukkaista Mattia. Sen enempää juonesta ei tee mieli kertoa, sillä Until Dawn on hauskinta kokea täysin sokkona.

 

En mainitse kaikkien näyttelijöiden nimiä sattumalta, sillä Until Dawn ottaa todella paljon irti nuoresta kaartistaan. Hahmot on mallinnettu naamoja myöten todella näyttelijöidensä näköisiksi, ja roolityöt välittyvät pelihahmojen kautta hienosti. Ehkä etuna on se, että kaikki tajuavat tekevänsä b-luokan genretavaraa, eivätkä he käyttäydy aitojen ihmisten tavoin. Kenen mielestä on muka hyvä ajatus lähteä huhuilemaan kellarin outoja ääniä ja hajautua murhaajaa etsiessä? Koko joukko on teinihölmöilystään huolimatta tai siitä johtuen välittömästi muistettava, jos nyt ei vallan pidettävä. Se motivoi pelaajaa pyrkimään äärimmäiseen suoritukseen eli auttamaan kaikki hengissä auringonnousuun. Valintojen vaikutus juoneen ja hahmojen persoonallisuuteen luo myös tunteen, että pelaaja on vastuussa näistä ihmisistä tavalla, jota ei tapahdu kovin monessa oikeassa teinikauhuleffassa.

Tekijöiden ymmärrys elokuvanteosta näkyy kässärin ja päähenkilöiden lisäksi siinä, miten pelaajan odotuksilla leikitellään ja miten pidetään tarinan tahtia yllä. Peter Stormaren esittämä kahjo psykiatri kyselee pelaajan edustamalta salaperäiseltä henkilöltä välillä tyypillisistä fobioista, joita toteutetaan sitten pelin aikana. Peli ei jää myöskään jumittelemaan tyhjäkäynnille, sillä alun esittelyjen jälkeen jokainen kohtaus esittelee uuden vinkin tai uhkaavan tilanteen. Aiemmista tapahtumista muistetaan useilla ”tapahtui viime jaksossa” -tyylisillä montaaseilla, jotka ovat tällä kertaa turhia, sillä monet pelaajat paahtavat mukaansatempaavan pelin läpi parissa illassa. Jälkeenpäin voi hämmästyä sitä, kuinka paljon jää huomaamatta. Until Dawn on ripoteltu täyteen vuoren aiemmista tapahtumista kertovia johtolankoja ja salaperäisiä intiaanitoteemeja, joista avautuvat parin sekunnin mittaiset näyt vihjaavat tulevasta. Näitä tarttui mukaan läpipeluulla vähän päälle puolet, vaikka luulin nuohonneeni paikat tarkasti.

 

Noin kahdeksan tunnin pelinä Until Dawnilla onkin vallan pätevästi uudelleenpeluuarvoa. Ensimmäisen pelin jälkeen voi tehdä mieli yrittää täydellistä suoritusta tai mahdollisimman kauheaa teurastusta. Pätevä loppu availee selviytyjien tuntoja ja kuolleiden kohtalonhetkiä, ja jos valinnat menevät putkeen, tarjolla on jopa tekijätekstien jälkeinen yllärikohtaus. Levyllä on tietenkin myös making of -dokkareita ja näyttelijöiden haastatteluja, joita oikealla leffallakin olisi.

Until Dawn onkin leffaksi tahtovien konsolipelien uusi mittatikku, sillä se on sekä hauska peli, jossa pelaajan tekemisillä on vaikutusta, että läpeensä viihdyttävä pikku kauhuleffa. Pelasin sen alusta loppuun vaimoni kanssa, ja valinnoista keskustelut sekä käänteille naureskelu todistivat, että se sopii loistavasti myös pariskunnille. Genretietoisuudessaan se toimii myös hölmöjä b-leffoja yhdessä katsoville kaveriporukoille, jos oluthuurteiset pelisessiot onnistuu jakamaan viikonlopun eri illoille.

Minunkin täytyy ehkä palata vielä vuoristomökkiin. Varsinaisella läpipeluulla hengestään pääsi nimittäin viisi nuorta, mutta parin viimeisen tunnin hiottu uusinta jätti ruumispussiin vain sen yhden.

Ei huolta, Matt. Korjaan tilanteen. Sinä näet vielä auringon.

9/10

B-leffat ja pelit hilpeästi yhdistävä Until Dawn on täysosuma kauhuleffojen ystäville.

Janne Pyykkönen

9/10

Kehittäjä: 
Supermassive Games
Julkaisija: 
Sony
Peligenre: 
Seikkailu, Kauhu
Julkaisualustat: 
Sony PlayStation 4
Pegi-ikärajat: 
K-18
Pegi-merkinnät: 
Kiroilu, Väkivalta, Online

Kommentit

Käyttäjän Monco Carser kuva
Monco Carser

Hienosti tehty, tätä oli mukava pelata ja katsoa kun toinen pelasi.