Urban Reign

Kuka muistaa vielä kultaisen 80-luvun mättöpelit? Double Dragon, Bad Dudes vs. Dragon Ninja ja monet muut enemmän tai vähemmän muistojen kultaamat klassikot osoittivat, ettei peli tarvitse juonta ollakseen viihdyttävä. Tämä on ilmeisesti ollut ohjenuorana myös Namcolla Urban Reigniä suunniteltaessa, sillä sen juoni voisi olla peräisin suoraan 80-luvulta. Joku oli kuitenkin unohtanut kertoa, että pelattavuuden pitäisi silti olla kohdallaan.

Urban Reign on todellinen old school -mättöpeli. Edessä olisi reilu sata tehtävää, joissa yksinkertaisesti piestään porukkaa. Ei hienoja välianimaatioita, ei juonenkäänteitä tai muutakaan ihmeellistä. Tehtävien välissä hahmonsa ominaisuuksia voi kehittää haluamaansa suuntaan. Avattavana on myös paljon bonuskivaa, kuten kätkettyjä hahmoja, joista osa on tuttuja Tekkenistä. Peli kaatuu kuitenkin nopeasti hiustenlähtöä aiheuttavaan vaikeustasoon ja itseään toistavaan pelattavuuteen.

Puhdasta raivoa

Urban Reignin kontrollit ovat yllättävän monipuoliset simppeliksi tappelupeliksi. Periaatteessa yksinkertaisessa systeemissä on kaksi pääasiallista hyökkäysnappia, joista toisella heiluvat nyrkit ja toisella tehdään sidontoja. Hyökkäyksiä voi ketjuttaa yhteen näyttäviksi komboiksi, ja täyttämällä special-mittarin pääsee käsiksi murhaaviin erikoisliikkeisiin. Vihollisia voi myös heitellä sekä toisiaan että maastoa ja esineitä päin. Hallitut väistöt ja blokkaukset avaavat pelaajalle tilaisuuden tehokkaisiin vastahyökkäyksiin. Kaiken kruunaa mahdollisuus kohdistaa hyökkäyksiä joko vihollisen päähän, vartaloon tai jalkoihin. Syvyyttä siis löytyy.

Tämä on myös taistelusysteemin ensimmäinen ongelma. Vihollisia tulee usein päälle sellaista tahtia, ettei pelaajalla ole aikaa kuin takoa puolustusnappia ja toivoa vastahyökkäysmahdollisuuksia. Näin hienouksista ei usein pääse nauttimaan. Vastustajat taistelevat myös likaisesti, eivätkä viihdyttävällä tavalla. Tekoäly paitsi hyödyntää armottomasti kaikki pelaajan töppäykset, myös suoranaisesti huijaa.

Viholliset on selvästi ohjelmoitu vain reagoimaan pelaajan ohjaimen liikkeisiin, mistä seuraa se, että tekoäly osaa tehokkaasti ja idioottivarmasti vastata kaikkiin pelaajan liikkeisiin. Lattia tulee nopeasti tutuksi, ja kun pelaaja kerran maahan joutuu, ei sieltä tahdo päästä heti ylös. Useat viholliset osaavat pompotella pelaajaa ympäriinsä niin tehokkaasti, että joskus kirjaimellisesti yksikin virhe johtaa väistämättömästi kuolemaan.

Kuulun itse siihen koulukuntaan, joka arvostaa korkeaa vaikeustasoa ja opettelun palkitsemista, mutta jotain rajaa sentään. Pelistä katoaa nopeasti kaikki ilo, kun viisi tekoälyn taistelijaa mättää vuoron perään avutonta pelaajaa teräsputkilla, eikä hänellä ole muuta tehtävää kuin järsiä ohjaimen johtoa.

Turhaan komea

Raivostuksen määrää lisää se, että loppujen lopuksi Urban Reignissä ei ole paljonkaan järkeä. Pelin kaikki yli sata tehtävää ovat käytännössä samanlaisia. Pelaaja sijoitetaan pienelle areenalle, jossa hänen pitää piestä tietty määrä vastustajia. Kun pelissä ei ole mitään uutta nähtävää tai koettavaa, sietämätön vaikeustaso nousee nopeasti ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Jos vuoren laelle päästäkseen joutuu vuodattamaan verta ja kyyneleitä, siellä olisi syytä olla odottamassa muutakin kuin kymmenen uutta vuorta.

Kakkua on yritetty koristella tarjoamalla menestyksestä palkinnoksi uusia hahmoja, kuten Tekkenistä tutut Paul Phoenix ja Marshall Law. Ei riitä. Lupaavan alun jälkeen turhauduin itse peliin totaalisesti ja sen pelaaminen muuttui työksi.

Kaikki ei ole kuitenkaan pelkkää kärsimystä. Kuten Tekkenin ja Soul Caliburin tehneiltä tiimeiltä sopii odottaa, peli näyttää todella hyvältä. Graafinen loisto ei ole vain teknistä filtterikikkailua, vaan pelin animaatiot ovat erinomaisen komeaa katsottavaa. Kaikki liike tapahtuu realistisen näköisesti, ja taistelu on kauniin näköistä. Väen määrästä riippumatta ruudunpäivitys pysyy ripeänä.

Pelin moninpelitilat ovat myös hauskoja. Itse pääpeliä ei voi pelata kavereiden kanssa, mikä on harmi. Hyvä tiimikaveri olisi välittömästi tehnyt pelistä monin verroin hauskempaa. Moninpeli on silti lystiä puuhaa ja antaa pelaajille mahdollisuuden kisata pelkän turpasaunan ohella muun muassa esineiden rikkomisessa ja muussa pikkukivassa.

Urban Reign on kuitenkin lopulta paha pettymys. Ensimmäisen puolituntisen ajan peli tuntuu todella hyvältä. Näyttävä grafiikka tempaa mukaansa ja vihollista kaatuu taajaan ja helposti. Yllättäen vaikeustaso kuitenkin singahtaa pilviin, ja pelaaja saa kerta toisensa jälkeen vain katsella voimattomana, miten kestomittari valuu kohti nollaa neljän vihollisen kombotellessa häntä pitkin parkkipaikkaa.

Olisin odottanut Soul Caliburin tiimiltä parempaa, sillä se on lähes oppikirjaesimerkki siitä, miten haastava vaikeustaso viritetään juuri kohdalleen. Urban Reign voisi sopia ottamaan luuloja pois itseään täynnä olevilta pelaajilta tai vaihtoehtoisesti masokistien iltapuhteeksi. Hardcore-tappelupelifanien kannattaa ehkä testata peliä, mutta meidän tavallisten kuolevaisten kannattaa kiertää se kaukaa.